Koko elämäni kai tämän vuoksi olin harjoitellut :
opetellut kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa;
toimimaan hämärissä ja pimeissä huoneissa
huoneissahan ei ole juurakoita, (metsässä) huonekalujen kulmia
(olenko metsässä?) (ilman valoa).
Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena;
se sanoo: "Tunnen sinut";
sen puhe kimaltelee ympärillä
ja sen syli on yksi upottava huokonen.
Sen kanssa olen turvassa.
Pudottaudun siis hiljaa lattialle ja kerään vaatteeni.
Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä.
Se aukeaa Metsän seinästä kuin tumma käytävä.
Latvatuuli tarttuu maahankin, hiukset suuhun,
silmiin kunnes sukellan syvemmälle.
Risuja putoilee, käpyjä.
Haapapuiden osittain maatuneista lehdistä nousee väkevä tuoksu.
Yhtään valoa ei seuraa,
yhtään kulje vastaan; näin on hyvä.
Nahkani näyttää ohuelta, mutta vahva se on;
mitä kieltä sille puhutaan, miten sitä kosketaan, käännellään,
kuka sen on riisunut, sen se muistaa
ripustanut naulaan, sen se muistaa
kuka sen on koristellut, sen se muistaa
Päälipuolelta, sisäpuolelta,
sen pimeän raja ja kehys.
Kaltevan kuun alla etsin tietä. Kohtaan eläimiä:
ketun mäyrän supisen koiran peuran jäniksen
takertuvat yöperhoset, ja ihmissudet;
ne juoksevat vierelläni molemmin puolin, tai tarkemmikin:
lentävät matalalla,
maata koskettamatta, molemmin puolin,
kevyesti heinämaata, joen notkoa, joen yli.
Pilviä kiireessä,
Arvoitukset jäivät kun astuin ulos.
Kuvat katoavat kun astun sisään,
uuteen taloon.
.
.
Chr.
