Rikkaruohot: lokakuuta 2020

Tavallisena kylvyn päivänä taivas pysyi taas ylhäällä paikallaan, ruoho kasvoi lämmössä vihreänä, ja eläimet olivat ilmestyneet suojistaan esiin. Latokartanon koskella välkehtivien sinisten lintujen piirissä liikkuu joki, virtanäkinsammaleet.
Ja hän, joka minut kerran ja toisenkin vei, vie myöhäisen iltapäivään; pähkinäpensaat muuttuvat kilpikaarnaksi, joki järveksi, joka tyynessä hitaasti virtaa pesäpuulta, kalastajien nuotioita, pimeään.

Ihan tavallisena aurinkopäivänä kun leikkiä on tarpeeksi lyöty, vauva nukahtaa sikeästi olkapäätäni vasten. Lastenvaunuja suon laidassa vahtii kaksi töyhtötiaista. Kerään kirkkaassa paisteessa sekaisin karpaloita ja hiukan jo rypistyneitä variksenmarjoja. Suo imeskelee saappaita. Kun astia on täyttynyt, syön kourallisia. Puut valaisevat Myllyjärveä, ja kirkkaat vedet kulkevat puroissa. Mahtikuusen kannosta löytyy portti alisiin.

Ihan tavallisena kuunpäivän aamuna talitintti koputtaa vaativasti oveen, kuikka jättää sulan ja ruusu terälehden. Sateen jälkeen pilvet kuin voikukan haituvat, kuin ohdakkeen haituvat, jänönsalaatti, pukinparta, häränsilmä, kuin villakon valvatti, hallava halavan lenninhaiven.

Aivan tavallisena Týrin päivänä ruskan keskellä pakasteherneiden vihreys hämmästyttää; ne pomppivat pannulta hellalle, lehtikaali antautuu, ja kuljetan ulos lautasellisen syötäväksi pihapöydän ääressä. Aurinko koskettaa haapapuun latvaa ja sytyttää sen oranssin palamaan, ja kirkontornin keltaisen, jonka ympärillä leijuu naakkaparvi; jos olisin yksi niistä, lintuna, ristin huipussa istuisin mieluiten minäkin, siis pisimpään valossa, kun maa yhä aikaisemmin kääntyy pois, kun laskeutuu pimeä, kun pilvet menettävät hehkunsa, kääriytyvät, kun häviävät, tähtien tieltä.

Ihan tavallisena Odinin päivänä, Orjanperällä, kuvittelen paljasjalkaisia, pellavapaitaisia raatajia kasaamassa kiviä. Seison laitumella. Juon termoksesta hyvän, lämpimän kahvin. Aidattuihin kaivoskuoppiin sataa puiden lehtiä. Pohjaa ei näy.
-"1670 kallion päällä ja onkaloissa poltettiin rovioita ja kallion kuumennuttua sen päälle kaadettiin vettä, joka sai kiven halkeamaan. Kivet kiilattiin irti, paloiteltiin vasaralla. Malmipitoiset vieritettiin joko Määrjärven rantaan ja kuljetettiin lautoilla tai maitse vetohärillä Fiskarsin ruukkiin." (Sarvas ja Väärä: Kiskon ja Suomusjärven historia).
Matkalla päällä lentää korppi; Hugin vai Munin? Toinen seuraa hetken kuluttua, ja Salossa vähän ennen kuin Alma tanssii Tovena, viisisataa naakkaa valtaa taivaan.

Aivan tavallisena Thorin päivänä lämpötila käy yhdessä asteessa. Juomavesikanisteri on tyhjä. Lähteeltä hirven sukat häviävät ja kauriit katoavat mustikanvarpuihin. Vedän keuhkot täyteen; ilmatilan täyttää valoisan ja pimeän vuorottelu; se osoittaa ajan kuluvan. Pihassa luumupuun lehdet ovat vielä täysin vihreät, yhtä keltaista lukuunottamatta. Siirrän kaktusruukut sisälle.
Sisällä Hän sanoo olevansa uudestisyntynyt, uinutkin tänään, ja istuu kirjoittamaan. Koira tuijottaa olemattomaan. Yhdessä uskomme kukkasilmuihin,

kärkisilmuihin, leposilmuihin ja siemeniin. Lakastuneista osista hajotamme lehtivihreän, väriaineet paljastuvat. Hengitämmehän talvellakin.

Aivan tavallisena Freyjan päivänä aamun kylmä tähti haihtuu taivaalta, ainut pilvi venytetty vaaleanpunaiseksi viivaksi idästä etelään. Lämpötila laskee yhä. Metsätaipaleella edestä nousee raskaasti lentoon kotka. Kotka kääntyy kohti ja suuntaa yli. Käsi-ja kyynärsulkien haritus ja laikut. Suurin lintu katsoo silmiini ennen katoamistaan taakse, tulevaisuuteen. Kotka saa siiveniskuillaan aikaan pohjoistuulen, tähtitihentymiä ja pimeitä sumuja. Kylmä henkäisee vaatteen läpi, ja pilvissä alkavat painavat lumihiutaleet tekeytyä.

Aivan tavallisena kylpypäivänä meren äärelle leviää tanssisali, avara ja liukas, suuria askeleita varten, yksinäisiä ja tanssivia pareja varten. Tuuli soittaa kuin tinapillejä; haapapuiden loppumattomat aplodit. Ihmisiä on liikkeellä paljon, ja kauriita. Linnut ovat lähteneet, paitsi joutsenet; suurina laumoina ne laiduntavat sänkipeltoja ja luotojen tuulensuojia; sulkiin tarttuu puuska ja kohottaa pyrstöä ja siipien olkaa kuin joutsen viettäisi soidinmenoa.

Luotsiaseman rannassa keikkuu oranssi laiva, meri vaahtoaa yhä hurjemmin, aavalta lähestyy sateen seinä. Kalliokolojen painaneet kutsuvat tuuleen nojaajia. Leipäkortilla saamme ruokaa; pari erinomaista viipaletta, minä ja hän, ja maa- artisokkakeittoa. Ravintolan seinällä valokuva vuodelta 1927; alla teksti kertoo keskellä ja oikealla seisovan, mutta kolmas henkilö, nainen hatussa ja pitkässä takissa, pohjepituisessa hameessa, on tuntematon. Kasvot ovat epäselvät. Tänään on isoäitini syntymäpäivä. Hän muutti Berliinistä Suomeen 1920-luvun lopulla, rakkauden perässä. Tilaan vielä lisäksi lasin viiniä.

Aivan tavallisena aurinkopäivänä sataa hetken räntää. Kukkien puhe ja kahina vaimenee, niillä on kädet kasvoilla, selkä hakee mennyttä lämpöä puutarhan muurista. Kesähuone katoaa.
Olet kertonut minulle hanhien muutosta, auroista, huudoista, yö- ja päivämuuttajista, täydellisistä päivistä. Joskus olen huomannut sinun seisovan pimeässä pihalla ilmaa haistellen, kuunnellen, kuin oisit itsekin lähdössä, minne vain virtaukset veisivät.

Valo hajoaa sisääni.
Kokoan ajopuista himmeleitä, veden muovaamia pieniä ja suuria oksia, pellavalankaa ja sulkia alhaalta rannasta. Pidän niistä ehkä näyttelyn, ja pilvistä, kun olen kuvannut ne kaikki, pihlajanmarjoista, kivistä, heinien väreistä, häviävistä huoneista, kadotetuista taloista.
Villapaidan hihaan on tarttunut äkäisiä siemeniä. Nypin ne yksitellen ja heitän ilmaan.

Chr.

Rikkaruohot

maanantai 19. lokakuuta 2020

Ihan tavallisena päivänä

Kävijälaskuri

Sivun näyttöjä yhteensä