Minä rakastan sinua

.
.

Olin syöttänyt sinulle paistetun, jauhetun sammakon.

Vainajien päivän ilta,

en voinut enää mennä kauemmaksi -

maahan jäätyneet omenat painoivat selkää

maatuvat makeat, palaamassa juurilleen paalu-hiusjuurille matojen kairat, kastemadot,

pimeä kuura nuoli reiden sisäpintaa.

Vyösoljen takana upottaa,

ajattelin sytyttää valot,

mutta sytytän hiuksiin hedelmät.

Ensimmäisen kerran koen, vahvasti esillä

monenlaiset kasvosi vuosien seassa, tumman,

tuoreen ja samalla uurteisen ohuen,

paljaat toiveet olkapäillä, miten ruumiisi polvillaan

taivutat sormin valvovan yön maahan

sinä levität minut, anastat haikua

menneisyys nilkoissa, avonaisen halun värisevän kohdan

ulvomisen kynnyksellä

uimme lisää aikakoneen muistia

tyyni sää kantaa puutarhan reunoilta villien eläinten liikkeet, haukahtelut,

en pelkää pimeää, mutta

pelkään sanoa pimeässä ääneen

kuten sanat

”Minä rakastan sinua”

kolme kaikkein vaikeinta sanaa maailmassa,

mutta mitä muutakaan voisin sanoa?

©
chr.


Solas - Lament For Frankie