.
.
11 päivää.
Tee tuoksuu kupeissa. Olet löytänyt koiralenkin varrelta kiiltävän harmaan sulan ja munankuoren. Mikä pesii näin myöhään, mietimme. Sulan väristä voisi ehkä päätellä kyyhkyä, sanansaattajaa, mutta viestin sinetti on murrettu.
Syömme taas uunijuustoa hunajalla. Uunin pohja jaksaa savuttaa. Koiran kerjäävä kuono ylettää pöydän reunaan. Iltapäivän aurinko puhkeaa esiin ja saa järven loistamaan. Avaan keittiöstä oven porstuaan tuulettaakseni uunin käryä, ja kas: ulko-ovi on selällään, toivottamassa tervetuloa: sisään jättiläiset, joutsenet, tammenterhot ja kuikat, selän vaahtopäät, itätuuli; koko häikäisevä kirkkaus astumassa meille, yhdessä, rinnakkain. Arkailematta täyttävät talon, sillä talo on vain väliaikainen rakennelma (jo vanhaa oloaan luovuttamassa, jos katsot tarkkaan) keskellä sitä mikä on pysyvää.
.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti