torstai 31. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä VI

Hän sanoi seitsemännen kerran

"Riisun nyt itseni", sanat viipyvät olkapäillä

ja kuu loistaa kalpeaa valoa;

mihin muuhun katseeni kiinnittäisin;

joillakin sanoilla on

juhlavalaistus,

vaikka hitaasti irtirevitty

chr.

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä V

Pyhinä öinä nukun lumen alla

villassa ja silkissä,

nimeni on vaihtunut, osallisena onnestani,

valvon, osallisena onnestani,

omenapuun unta

chr.

tiistai 29. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä IV

Talvi etenee puiden välissä kuin hautajaissaatto

kuin hidastettu naamiaistanssi;

mustat hunnut eivät peitä soihtuja, eivät pimeyttä.

Kivetyn polun vierellä kulkevat syvät hevosen jäljet.

Puhuva avain, kuiskaus, koruja korallista ja norsunluusta,

uusi lumi.

©chr

maanantai 28. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä III

Musiikkia paperilla;

katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;

yhden sävelen sointu,

kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut.

chr.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä II

Kurittomat suortuvat, yön kasvustot

virta kulkee metsässä

taivuttavat jokaisen sormen;

raoista kuulen lintujen äänet

chr.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Pyhinä öinä I

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin

itseni myrkyttämisen

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät

chr.

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Vuoden pimein yö

Vuoden pimein yö, maan sysi,

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut,

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi.

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi

olet sinä jälleen.

©chr

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla minua aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta satojenvuotisen männyn juurelta ohi matkalla kalliolle, nuolaisu hetken ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää, ja takaisin, vetäytyy ovista pois.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava,

seinä, jossa joskus on ollut

tupla, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi aivan sammalen peittämä

puen saappaat, ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

©chr.

maanantai 19. lokakuuta 2020

Ihan tavallisena päivänä

Tavallisena kylvyn päivänä taivas pysyi taas ylhäällä paikallaan, ruoho kasvoi lämmössä vihreänä, ja eläimet olivat ilmestyneet suojistaan esiin. Latokartanon koskella välkehtivien sinisten lintujen piirissä liikkuu joki, virtanäkinsammaleet.
Ja hän, joka minut kerran ja toisenkin vei, vie myöhäisen iltapäivään; pähkinäpensaat muuttuvat kilpikaarnaksi, joki järveksi, joka tyynessä hitaasti virtaa pesäpuulta, kalastajien nuotioita, pimeään.

Ihan tavallisena aurinkopäivänä kun leikkiä on tarpeeksi lyöty, vauva nukahtaa sikeästi olkapäätäni vasten. Lastenvaunuja suon laidassa vahtii kaksi töyhtötiaista. Kerään kirkkaassa paisteessa sekaisin karpaloita ja hiukan jo rypistyneitä variksenmarjoja. Suo imeskelee saappaita. Kun astia on täyttynyt, syön kourallisia. Puut valaisevat Myllyjärveä, ja kirkkaat vedet kulkevat puroissa. Mahtikuusen kannosta löytyy portti alisiin.

Ihan tavallisena kuunpäivän aamuna talitintti koputtaa vaativasti oveen, kuikka jättää sulan ja ruusu terälehden. Sateen jälkeen pilvet kuin voikukan haituvat, kuin ohdakkeen haituvat, jänönsalaatti, pukinparta, häränsilmä, kuin villakon valvatti, hallava halavan lenninhaiven.

Aivan tavallisena Týrin päivänä ruskan keskellä pakasteherneiden vihreys hämmästyttää; ne pomppivat pannulta hellalle, lehtikaali antautuu, ja kuljetan ulos lautasellisen syötäväksi pihapöydän ääressä. Aurinko koskettaa haapapuun latvaa ja sytyttää sen oranssin palamaan, ja kirkontornin keltaisen, jonka ympärillä leijuu naakkaparvi; jos olisin yksi niistä, lintuna, ristin huipussa istuisin mieluiten minäkin, siis pisimpään valossa, kun maa yhä aikaisemmin kääntyy pois, kun laskeutuu pimeä, kun pilvet menettävät hehkunsa, kääriytyvät, kun häviävät, tähtien tieltä.

Ihan tavallisena Odinin päivänä, Orjanperällä, kuvittelen paljasjalkaisia, pellavapaitaisia raatajia kasaamassa kiviä. Seison laitumella. Juon termoksesta hyvän, lämpimän kahvin. Aidattuihin kaivoskuoppiin sataa puiden lehtiä. Pohjaa ei näy.
-"1670 kallion päällä ja onkaloissa poltettiin rovioita ja kallion kuumennuttua sen päälle kaadettiin vettä, joka sai kiven halkeamaan. Kivet kiilattiin irti, paloiteltiin vasaralla. Malmipitoiset vieritettiin joko Määrjärven rantaan ja kuljetettiin lautoilla tai maitse vetohärillä Fiskarsin ruukkiin." (Sarvas ja Väärä: Kiskon ja Suomusjärven historia).
Matkalla päällä lentää korppi; Hugin vai Munin? Toinen seuraa hetken kuluttua, ja Salossa vähän ennen kuin Alma tanssii Tovena, viisisataa naakkaa valtaa taivaan.

Aivan tavallisena Thorin päivänä lämpötila käy yhdessä asteessa. Juomavesikanisteri on tyhjä. Lähteeltä hirven sukat häviävät ja kauriit katoavat mustikanvarpuihin. Vedän keuhkot täyteen; ilmatilan täyttää valoisan ja pimeän vuorottelu; se osoittaa ajan kuluvan. Pihassa luumupuun lehdet ovat vielä täysin vihreät, yhtä keltaista lukuunottamatta. Siirrän kaktusruukut sisälle.
Sisällä Hän sanoo olevansa uudestisyntynyt, uinutkin tänään, ja istuu kirjoittamaan. Koira tuijottaa olemattomaan. Yhdessä uskomme kukkasilmuihin,

kärkisilmuihin, leposilmuihin ja siemeniin. Lakastuneista osista hajotamme lehtivihreän, väriaineet paljastuvat. Hengitämmehän talvellakin.

Aivan tavallisena Freyjan päivänä aamun kylmä tähti haihtuu taivaalta, ainut pilvi venytetty vaaleanpunaiseksi viivaksi idästä etelään. Lämpötila laskee yhä. Metsätaipaleella edestä nousee raskaasti lentoon kotka. Kotka kääntyy kohti ja suuntaa yli. Käsi-ja kyynärsulkien haritus ja laikut. Suurin lintu katsoo silmiini ennen katoamistaan taakse, tulevaisuuteen. Kotka saa siiveniskuillaan aikaan pohjoistuulen, tähtitihentymiä ja pimeitä sumuja. Kylmä henkäisee vaatteen läpi, ja pilvissä alkavat painavat lumihiutaleet tekeytyä.

Aivan tavallisena kylpypäivänä meren äärelle leviää tanssisali, avara ja liukas, suuria askeleita varten, yksinäisiä ja tanssivia pareja varten. Tuuli soittaa kuin tinapillejä; haapapuiden loppumattomat aplodit. Ihmisiä on liikkeellä paljon, ja kauriita. Linnut ovat lähteneet, paitsi joutsenet; suurina laumoina ne laiduntavat sänkipeltoja ja luotojen tuulensuojia; sulkiin tarttuu puuska ja kohottaa pyrstöä ja siipien olkaa kuin joutsen viettäisi soidinmenoa.

Luotsiaseman rannassa keikkuu oranssi laiva, meri vaahtoaa yhä hurjemmin, aavalta lähestyy sateen seinä. Kalliokolojen painaneet kutsuvat tuuleen nojaajia. Leipäkortilla saamme ruokaa; pari erinomaista viipaletta, minä ja hän, ja maa- artisokkakeittoa. Ravintolan seinällä valokuva vuodelta 1927; alla teksti kertoo keskellä ja oikealla seisovan, mutta kolmas henkilö, nainen hatussa ja pitkässä takissa, pohjepituisessa hameessa, on tuntematon. Kasvot ovat epäselvät. Tänään on isoäitini syntymäpäivä. Hän muutti Berliinistä Suomeen 1920-luvun lopulla, rakkauden perässä. Tilaan vielä lisäksi lasin viiniä.

Aivan tavallisena aurinkopäivänä sataa hetken räntää. Kukkien puhe ja kahina vaimenee, niillä on kädet kasvoilla, selkä hakee mennyttä lämpöä puutarhan muurista. Kesähuone katoaa.
Olet kertonut minulle hanhien muutosta, auroista, huudoista, yö- ja päivämuuttajista, täydellisistä päivistä. Joskus olen huomannut sinun seisovan pimeässä pihalla ilmaa haistellen, kuunnellen, kuin oisit itsekin lähdössä, minne vain virtaukset veisivät.

Valo hajoaa sisääni.
Kokoan ajopuista himmeleitä, veden muovaamia pieniä ja suuria oksia, pellavalankaa ja sulkia alhaalta rannasta. Pidän niistä ehkä näyttelyn, ja pilvistä, kun olen kuvannut ne kaikki, pihlajanmarjoista, kivistä, heinien väreistä, häviävistä huoneista, kadotetuista taloista.
Villapaidan hihaan on tarttunut äkäisiä siemeniä. Nypin ne yksitellen ja heitän ilmaan.

Chr.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Ovet

.
.
Ovi, joka ei sulkeudu
peiliovi, ja alta tuulee,
ovesta ĺeveä hartiasi sivuttain
tai päältä rankkasatava,
seinä, jossa joskus on ollut
tupla, oviverhon harso.
Ovi, joka vie veden pinnan alle;
lattia lainehtii;
suoraan vuoteeseen saappaissa ja
järvi, painaa oven takanaan kiinni.
.
.
chr.

maanantai 7. syyskuuta 2020

7.9.

.
.
Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
kullanhohtoiset kuoriaiset, taivaanrannan väriset, yhä aikaisemmin kaskaat, tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;
kuka teki ensimmäisen siirron?

Sinun pitäisi tietää, että minussa ei ole valkoista,
kuin näissä huoneissa,
tai tasaista, mitään seinää vasten,
kuin rantautuneita ajopuita;
kuin hengitystä pitkin jalkoja
kuin matkaa tänne.
.
.
Chr.

Tässä on kuva V

.
.
Tässä on kuva: kello on juuri lyönyt 23.32. Sateen jälkeen tammen latvassa vähenevä kuu, männyn paksussa kainalossa Otava. Järvi on lopulta laskeutunut paikoilleen. Peseydymme pihalla vadissa, kukkakaalin keitinvedessä. Kamarissa t-paitoihin puetut koirat nukkuvat levotonta untaan. Ruokapöydällä kourallinen luumuja ja vihreä kivi.
.
.

torstai 3. syyskuuta 2020

Elokuun viimeinen

.
.
Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki.
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla.

Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen.

Hän, joka kanssa tähän tulin, ei ole juuri nyt paikalla.

Metsässä huusi jokin, ja kuin pöllö;

ja laineet, kuin joku nousisi rantaan,

kurjet luodolla,

varvikko rapisee,

lepakko kiertää mäntyjen kehää

koira on kavunnut vintille jo nukkumaan,

vesikanisteri porstuassa hikoilee

jokin ui viimeisessä viinissäni (kuitenkin juon sen)

sytyttämäsi suitsukkeellinen on palanut tomuksi;

Yöperhosten tuuli

Orion rinnassa

tähtien alla kevyt harso;

hitaasti sade lähestyy,

ja mietimme miltä se tuntuu, täällä,

paikassa, joka on ollut pelkkää lämpöä ja auvoa.

Kuu vetää kaukaa rantaan vaaleaa nauhaa.

päättyy uintiasi kohti, ihoosi, naurat,

kun aallot ovat tyytyneet, ja rantakivi puhumasta,

kun peurat ovat ylittäneet pihan kohti pähkinämetsää,

kun aina vain aikaisemmin emme enää näe.

Olla valmis, olla puolikas, olla täysi;

laskeutua kuikan höyheniin, uida,

nousta kivelle, antaa lepakon kaiun tutkia;

olla valmis, olla täysi.

chr.

maanantai 17. elokuuta 2020

Tässä on kuva IV

.
.
Tässä on kuva: pimeän poski painaa keittiön ikkunaan, ja taivaasta vaivoin erottuu mustana pihamänty.

Olen tuonut ikkunanlaudalle toisesta huoneesta pienen pöytälampun ja sen valokeilassa tavarat pöydällä heijastuvat lasiin, ja kymmenet hyönteiset kiipeilevät tätä kuvaa pitkin; voipakettia, juustokimpaletta, suolapurkkia ja minun kurkistavia kasvojani pitkin ne kiipeilevät.

Hän, jonka kanssa tähän tulin ei ole juuri nyt paikalla.  Paperiin pöydällä on piirretty sydän. 

Jääkaappi hurisee, viini vähenee lasissa.

.

.

Tässä on kuva III

.
.
Tässä on kuva: korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. Kuumuus helpottaa huoneessa, sänky viettänyt päivän petaamatta. Vanha puutuolin virka yöpöytänä, istuimella herätyskello. Sekunnit kuluvat.

Ikkunasta näyttäytyy tyyni järvenlahti.  Veden pinnan rikkoo syvyydestä ilmestyvä kuikka;  nokka pystyssä, kärjessä pisaran kimmellys, kaula suorana; puoliksi lintu, puoliksi kala, harmaa pää kiiltää kuin nahka. Ja sukeltaa uudestaan. 

Vesi on hyvin kirkasta. Näen linnun ohi järven pohjaan, rantamännystä pudonneet kävyt.

.

.

Tässä on kuva II

.
.
Tässä on kuva: elokuun ensimmäisiä hetkiä, ja suora hämäläinen tie vie kotiin. Vasemmalla vierellä katuvalon värinen kuu kahlaa metsän latvoja ja syvänsinisistä syvemmässä sinisessä planeettapareja. Notkelmien usva valuu tielle kuin ohut seinä, hajoaa, yöperhoset tuulilasiin.
.
.

Tässä on kuva I

.
.
Tässä on kuva. Kuvassa keittiön pöydällä kanttarelleja, lampun alla, värinsä valossa. Ikkunaan ripustettu oranssiruutuiset verhot, ja ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti. Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa. Vasojen selät kohoavat vasta vähän tähkäpäiden ylle, ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu, ei aivan vielä valaise, kulkee yli, kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan. Pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä. Kanalan valo on sammutettu. Vaahtera kaartuu, ottaa taloa syliin. Metsän puut liikkumatta, kohisematta. Hirviemän pää laskeutuu syömään.
.
.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Aurinko pilkkuineen

.
.
Aurinko pilkkuineen ja soihtuineen;
ensimmäinen kosketus pelottaa,
luulo eli tuntemus, että joku määrätty asia on tapahtuva.
Universumi liikahtaa,
hämmästyttävä, voimakas.
.
.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.

Talo seisoo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,

mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat,

ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos,

siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven,

jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän

kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin,

missä vain voi piiloutua pysähtymällä.

Pysähdy!

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu,

ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta,

hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä,

vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia,

väisteleviä huonekaluja.

Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään,

ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni,

ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit,

naaraiden yövalon huone,

tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa

ja iltasatu hierotaan tuntosarviin,

kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen,

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä,

koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle,

ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin,

kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi;

kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.

Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;

olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,

äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan

sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää

ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.

He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa

luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Lumessa aaveiden jäljet,

sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,

Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa,

puhuvat vaimeasti suljetun oven takana,

- ei siellä ole kukaan,

leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua,

keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat,

jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita,

tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto,

nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan;

isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan,

käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina,

olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen,

kiinnittymätön mustavalkohymysi.

Huone nojaa vaahteraan,

kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien

luonnos- ja muistikirjojen sivut;

Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad,

adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju,

adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla,

ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat,

selässä siivet.

Parvi viettää ikuista marrasyötä,

täyspuista selkänojaa, takajalkaa,

persialaisen maton unta, pois lentämästä.

Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä,

mahonkista leijonanharjaa harjattu.

Kun pöly muuttu tomuksi,

jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa,

syöksee pääskyjä

syöksytorvista pikkukiviä

Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin;

trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja,

kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan maatuville rannoille.

Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya

valvifera oniscidea.

Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret

solmuavat vanhan katoksen alla tomua

kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle:

ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä

kivijalan pienestä luukusta

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset

Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio.

Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet,

lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.

huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat,

istumme reunalla, vertailemme jalkojamme.

Sänky on hiekkainen ja terävä.

Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.

Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat

kirskulinnut kiilautuvat hirsien väliin,

toiset päänalusiin, muuraavat pesiä,

asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.

Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan,

sitä nakertaa rottien syöpä.

Ovet ottavat, ikkunat antavat.

(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,

kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,

keinutuolin liike hidastuu;

vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun

jää tyytyväisenä pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä

täynnä reikiä reikien kuvia.

Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.

Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,

mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.

On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.

Haarukoiden ja veitsien turha taistelu:

sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.

Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.

Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;

jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,

miten kynnykset istuvat paikkaansa,

oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten,

komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni,

sekaisin vedä ja työnnä.

Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin,

painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.

Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.

Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle,

puoli kierrosta

Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.

Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi.

Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,

yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet

yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään,

kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana,

pakenevat siirat kelluvat laulavat:

"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya

valvifera oniscidea.

Amen)"

Lakaisen konttorikomeron

En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.

Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun

Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin,

kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä,

lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi,

kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat

kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja.

Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin

Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi

kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä,

monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja

lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;

enkelit poistuvat talosta,

metsälinnut lopettavat vierailut.

Oksat kannattelevat iltapäivää,

nurmikolla vihreät varjot,

punamultaseinän tuoksu,

huokoinen pinta, syyt pystyssä,

maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,

kiertyy öiseen pieneen onkaloon

värähtää

chr.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Muistikuva

.
.
Muistikuvissa tien ylle kaartui molemmilta puolilta lehtipuiden oksia.
Pyöräilen muistikuvissa illan tuoksujen läpi joen padolle saakka.
Padon alapuolisen lammen pinnalla näkyy muistikuvissa kallioharjanne. Keräämme vesikotiloita kallion painanteisiin.
Kosken jatkuva kohina, muistikuvissa hiljaisuus. Kukaan ei koskaan edes puhu. Sanat ilmaantuvat telepaattisesti, puhe niin kuin joku muu unessa kertoisi.

Sinulla on tiellä kulkiessasi leveälierinen hattu. Kuvan pääosassa on jälleen puu, liian tumma tunnistettavaksi. Puun varjo sormeilee pukuasi.
Silmänräpäys ja seuraavasta en tunnista missä kuva on otettu. Olet riisunut hattusi ja istut avonaisessa ikkunassa. Auringonpaiste pyörtää hiuksillesi hohtavan sädekehän, katsot vasemmalle.
Sinun muistisi minun kuvassani, valoa hehkuva hiha, paljaat käsivarret ristissä.

Olet liian nuori muistiini, kaunis sana, hipaisu poskelle.
Polkupyörän lokasuoja kolisee alamäessä, paahteen tuoksu vaihtuu joen rantamudan lemuun.
Koski kohisee kauas. Lammen pinnan alla vain kallion aavistus.