Pyhinä öinä VI

 .

.

Hän sanoi seitsemännen kerran

"Riisun nyt itseni", sanat viipyvät olkapäillä

ja kuu loistaa kalpeaa valoa;

mihin muuhun katseeni kiinnittäisin;

joillakin sanoilla on

juhlavalaistus,

vaikka hitaasti irtirevitty

.

.

chr.

Pyhinä öinä V

.

.

Pyhinä öinä nukun lumen alla

villassa ja silkissä,

nimeni on vaihtunut, osallisena onnestani,

valvon, osallisena onnestani,

omenapuun unta

.

.

chr.

Pyhinä öinä IV

 .

.

Talvi etenee puiden välissä kuin hautajaissaatto

kuin hidastettu naamiaistanssi;

mustat hunnut eivät peitä soihtuja, eivät pimeyttä.

Kivetyn polun vierellä kulkevat syvät hevosen jäljet.

Puhuva avain, kuiskaus, koruja korallista ja norsunluusta,

uusi lumi.

.

.

©chr

Pyhinä öinä III

 .

.

Musiikkia paperilla;

katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;

yhden sävelen sointu,  

kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut. 

.

.

chr.

Pyhinä öinä II

 .

.

Kurittomat suortuvat, yön kasvustot 

virta kulkee metsässä 

taivuttavat jokaisen sormen;

raoista kuulen lintujen äänet

.

.

chr.

Pyhinä öinä I

 .

.

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin 

itseni myrkyttämisen 

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan 

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän 

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät 

.

.

chr.

Vuoden pimein yö

.

.

Vuoden pimein yö, maan sysi, 

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut, 

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi. 

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi 

olet sinä jälleen.

.

.

©chr