Jälleen yö

 .

.

Äkkiä on jälleen yö

ja yöllä on murheet

ja tähdet ovat liian kaukana 

niitä kiertävät toiset maailmat

joissa on öisin omat murheensa

varjojen ylistys

.

.

Nukkumaan

 .

.

Menen nukkumaan, on kylmä

aamulla asteita on vieläkin vähemmän, 

menen nukkumaan,  kääriydyn villaan,

menen nukkumaan; kaikki muutkin nukkuvat, paitsi kuu ja yö ja mieli

asteita on aina vain vähemmän,

on kylmä, villa muuttuu lumeksi.

Menen nukkumaan, ja matka on pitkä, keittiöstä kamariin

plussasta kohti miinusta

ja Riisun monta päivää päälläni olleet vaatteet, irtoavat, putoavat 

häviää päivän matka, 

yö helmi helmeltä asteet 

.

.

Sumu

 .

.

Mitä jätettiin tekemättä,

sumu, se mitä ei näy

kun en saanut unta.

Olla huoneissa, olla talossa, olla metsässä,

olla hakkuulla, olla soilla, olla kalliolla,

olla näkemättä

.

.

Teekupilliset

 .

Päivän ensimmäinen teekupillinen

Ulkona pakkasta, kannoin vajasta korillisen puita ja jäätyneen vesitonkan.

Takassa palaa tuli,

Liekit heijastuvat ikkunaan, kuin piha roihuaisi

Sisälämpötila nousee jo lähelle 18

Toinen kupillinen, sama teepussi

Hiilloslinna sortuu

Tutkin eilistä ruokalautasta; saan poimittua rasvasta pitkän hiuksen

Toinen maku, kolmas kupillinen, 

Kallistan tiskipöydällä jäistä vesitonkkaa, pieni kupla liikkuu sen sisällä.

Jääkaappi hurahtaa käyntiin

Neljäs kuppi teetä

Joulukuun matala aurinko

Parvi rastaita lentää koivun kirkkaan latvan ja pienen pihlajan väliä. Pihlaja on marjosta raskas,

vanhoja, käyneitä marjoja täynnä.

Ohutta kiillettä sataa heinikkoon pilvettömältä taivaalta

Huone aukeaa huoneen jälkeen

Raskaat kalusteet, oviverho

Viides kupillinen

Käsivarren mitta, suitsukkeen kesto

Kuudes teekupillinen

Mustalla piirretty ikkuna

Kasvava kuunsirppi erottaa metsän rungot toisistaan

Heijjaan varpaillani kuuta piilostaan, niin lähellä

Seitsemäs teekuppi

Painan lämmintä kupillista, savista kylkeä, rintalastaan

Tähdet höyryävät, planeettojen reunat.

.

.

chr.

Mikä päivä on

 .

.

Hän kysyy mikä päivä on 

toisinaan aamuisin nimet muuttuvat

maa on uudesta lumesta valkoinen,

seuraavana kukkien peittämä. 

Lasken olkapäät alas, en tarvitse suojaa. Lopetan odottamisen.

piirrän posket, nenän kaaren

ylähuulen reunan, ja hän odottaa väsymättä

kuin arktisten alueiden susi

ainoa valonlähde ja metsästäjä

osuma

jäähileet, nekin sen verran kuin me.

.

chr

Maisema oli enemmän

.

.

Maisema oli enemmän kuin maisema, se oli näky, sävellys ja hiljaisuus

kokemus koko iholla, sukellus siihen, siihen pukeutuminen

tuntea yhtäaikaa sen sisä- ja ulkopuoli,

olla osa sitä niin pieninä palasina, ettei paluu ole enää mahdollista

mitään jäisi jäljelle

irrottaa nyörit ja kahleet. 

Voisi pudottautua lentoon, levittää käsivarret siiviksi. 

Ja lämpimät ilmavirrat nostaisivat.

Tässä on kuva: 

ikitammet pihassa jo nukkuvat, puiden henget

porstuasta maahan putoaa valo 

nahkasiipiset kiertävät pihaa, ja vedenalaisen kallion puhetta

kivien nilkoissa juurien kieppejä.

Kuvassa keittiön pöydällä kupit, käytetyt teepussit, leivänmuruja,

kasa kanttarelleja ja sanomalehden aukeamalle perattu sammalen varsia ja multaa, 

seassa muutama kulkija

ikkunassa oranssiruutuiset verhot.

Ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti.

Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa

vasojen selät vasta kasvamassa tähkäpäiden ylle

ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu

ei aivan valaise, kulkee yli

kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan.

Kanalan orrella asukkaat vaihtavat jalkaa, puhuvat unissaan

pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä.

tammi kaartuu, ottaa taloa lähemmäs

naava liikkuu hitaasti, kaarnan kasvot, kaulan uurteet.

Hämärään tottuminen.

Tähdet kukin vuorollaan sanovat nimensä

puut liikkumatta metsä sulkeutuu, kohisematta.

Koira asettuu makaamaan portaille.

Kuun viereltä hirviemän pää laskeutuu syömään.

.

.

chr.

Hautausmaan hiekkaa

.

 .

Viiniini oli sekoitettu vielä vettä.

Storamumi nyökkää hyväksyvästi

tyhjentynyt Lautanen, ja Leikki sai jatkua

Silkkisten helmojen alta hivenen etäämmälle

Kynnyksen toisella puolelle, koirat odottavat makupaloja

Palvelija sytyttää saliin lamppuja

Muotokuvastaan Urgroßvater katsoo lempeästi

etusormen ohuella kynnellä hän Osoittaa ovea verannalle

Kuin viulunkieli pingotettuna soisi

Syysleimupenkin piilomajassa 

Pidättelen kuluvia vuosia

Laahaan jalkoja, poljen alamäessä turhaan vastapäivään

Kiviaidan viertä, Rosellin ja Augustinin hautojen yli, 

Kuiskeiden ja lyhtyjen sirpaleiden yli.

Tämä on totta: puhdistin kynsien alta hautausmaan hiekkaa

polkujen nimet olen lyhytmuistisena unohtanut

etenen kai poispäin, Aavistuksen suunnasta, luulen

Ratsastajien kulkue metsäisellä kujalla

Maa tärähtelee, mutta jättiläisvaahterat kannattelevat, pärskeitä

Hevosten harjoihin on sidottu kimmeltäviä kiviä

Suitset välähtelevät, Siivet selässä iltapäivän auringossa

Koirat seuraavat saattuetta

Annan jaloilla vauhtia; Kaviouraa on vaikea ylittää

Mustatikka lehahtaa varjojen läpi

Huutaa tuntematonta kieltä, 

Huutaa kauan latvoihin, viittoilee lammelle

Koko matkan vyö puristaa

Enteet kerääntyvät, ojat syvenevät

Koteliaat, pääjalkaiset ja Maneetit kelluvat kankeina alassuin

Pidättelen vuosia pidempään kuin ikuisuus

Avaan mielessäni vesirajan Alakeittiön komeron ovella

Se jäätyy kannattelevaksi ohuille renkaille

.

.

chr.

Kummiudesta

.

.

Olen joitakin vuosia toiminut kummina intialaiselle Dumkan kaupungissa Jharkhandin osavaltoissa toimivan ashramin lapsille. Ashramiin on tänä aikana rakennettu koulu ja sairaala on aloitteilla. Ashramista huolehtivat Swami Atmananda Puri ja Swamini Anuradha Puri, tunnen heidät henkilökohtaisesti. He ovat tehneet suunnattoman tärkeää työtä orpojen, hylättyjen tyttölasten, kastittomien ja sorrettujen heimojen parissa. Swamini pyysi minua, ja muita suomalaisia kummeja, kirjoittamaan tuntemuksiani kummiudesta. Kirjoitukset julkaistaan ashramin fb-sivulla.

Maa, jonka olosuhteita en pysty ymmärtämään,

Intia, sen totuudet muuttuvat alati

en ymmärrä kieltä tai kirjainmerkkejä

maan värejä, yltäkylläistä tuoksua,

temppelien kukkauhri on nimetön 

luisten käsivarsien läpitunkeva kurjuus

tiedon puute, jonka julmat seuraukset kantavat viimein vain lapset

vain lapset

Päivän, kahden, sade lamauttaa kylän, 

sähköt katkeavat, tiet ja yhteydet

ihmisyys, ajelehtii tiehensä,

sitten loputtomina vietettävät pyhät seremoniat kuin maan tomu

miten musiikin määrä saa sen tanssimaan hälisevässä juhlassa

edesmenneet seuraavat valokuvina alttarilta tapahtumia

ja jokainen jyvä mitataan, tärkeä, suupala syödään oikealla

vasempaan kukaan koske

tunnen lämmön, mutta yksityiskohdat jäävät piiloon, 

kysymyksiin on liikaa vastuksia

häviävät matkalle puolen maailman yli 

Omassa pihassani sade putoaa maatuville lehdille, muuttuu lumeksi

hämärä syvenee, kunnes on jäljellä vain pimeys;

näen kuvia ashramin kukkivasta ruusutarhasta

vasikoista helteessä lehtevän (nimettömän) puun varjossa, 

(nimettömän) linnun taiturimaisesti laulaessa

olen kuullut, että auringon lämpöä ei kuvailla paisteeksi, 

vaan aurinko lyö, kastittomia ja jumalia, 

jumalien lapset, jumalien lemmikit, heimolaiset

ihmisen arvoa ja armoa

Jos köyhyydellä on mitta, on se hankautuneena kuluneeseen vaatteeseen

kutistunut päivän ateria

toivottomuudessa kauhtunut

Yhtäkkiä kaipaan meren rantaan, vaikka täällä meri on kylmä

istumista hiekassa, aaltoja

koska vedet ovat yhteydessä toisiinsa kaikki

sen tavalla myös maat ja mantereet

sen tavalla ihmiset

.

.

chr.

Jos linnut kantavat

 .

.

Jos linnut kantavat höyhenissään

kannatko minua kuin taivaanvaloa

kannatko epäselvän vesihelmen

oranssikeltaisen pohjavalon

kajastavat kaksi sointua

me olemme vesiperhosten tanssi

virtakalmiosirvikkaat syksyn viimeisellä viikolla

kerrot kuoriutumisesta, lennosta, pintaannoususta

ihomme niin vaalea

kuin pellon lumi, joutsenet lumessa.

kirjoitamme vähenevät rivit

kysymykset, hitaan askeleen

en pysty kuin yhteen sanaan

en onnistu keventämään tavuja

ikkunassa tervehdystä

ovelta hyvästiä astumasta

kolmen ilmansuunnan eteisiin

saleihin, kaikkiin kohtaamisiin

hetkiin, helmoihin

kysymyksiä luetaan, ne unohtuvat pöydille

en hävennyt, en irrota

(lause kehittyy:

sivujen väliin jääneen sulan ruoti vääristää ylikirjoitetut)

sinä, joka kerran

sinä, joka kerran minut, sinä myöhäisessä iltapäivässä

kun kerran pähkinäpensaat muuttuivat, puiden rytmi

ja järvi joeksi

virtasi tyynessä hitaasti pesäpuulta toiselle, 

kalastajien nuotioilta.

.

.

chr.

Viimeinen päivä

 .

.

Viimeinen päivä. 

Pyyhimme pölyt, asettelemme jumalat paikoilleen, jumalien äidit, liinat pöydille. Pihaan astuu lokakuu ovet kiinni.

Räystäslaudat kasvavat vihreitä uusia sirkkataimia. Ne näyttävät silmiini orvokin taimilta; mitäpä muuta ne voisivat ollakaan kuin orvokkeja, talossa, joka on täysi ilosta ja rukouksista.

Kirjoitin nämä rivit sinulle kun oli syksymme, ja maa oli terhoista ruskea ja kiiltävä.

Jättiläisten suojeluksessa alkaa kasvaa tammivesakko, viita, tammimetsä, lehto; läpipääsemätön tulevaisuuden kuva; taloa etsitään turhaan; löytöretkeilijät ja kartturit eksyvät tiheikön saloon. Tammiviidakko saartaa, talo häviää siimekseen puiden keskelle, korpeen, maatuu piiloon. Näkemiin.

.

.

chr.

Yksi päivä

 .

.

Yksi päivä. 

Se syttyy tammen latvaan hyvin yskityn yön jälkeen. Keltaista on paljon, ruskeaan taittuvaa oranssia, punaisen vivahteet, mustaakin, mutta nurmi häikäisevän vihreä, ja nurmen laidalla kapea ketun polku. Jääkaappi hurahtaa käyntiin ja hetken luulen autosi ajavan pihaan, mutta se tapahtuu vasta myöhemmin, ja koira hyppelee riemuissaan; pitkä odotus on päättynyt.

Juomme kuumaa, pitelemme varovasti polttavia kuppeja, höyryävää keittoa, paahdettua leipää, voi sulaa ja valuu, hella on punainen, lämpöpatteri laulaa.

Pähkinämetsän jokaisella oksalla tiksuttaa punarinta. Kävelet pesulta rantaa takaisin taloon kääriytyneenä pyyhkeeseen, kuin kesällä, kuin kuukausi sitten, rauhallisin askelin, vaikka vesi oli jäätävää.

Illalla koira syö haarukalla uunijuustoa ja heittäytyy sitten sohvalle kuorsaamaan. Avaamme kaapissa yli vuoden maanneen kuohuviinipullon.

Tuolla on Jupiter, sanot, ja minä muistan kaiken, pimeällä pihalla; Pohjantähti, Plejadit, Kassiopeia, planeetat ja tähtikuviot, tämän taivaamme. Tämän, mikä on meille taivas.

.

.

chr.

Kaksi päivää

 .

.

Kaksi päivää. 

Kannoin sukissa rantakiveltä sisälle jalkapohjiin tarttuneet vaahteransiemenet. Saappaiden kärjissä suuret, värittyneet lehdet, hiuksissa risut ja naavan, ihon uurteissa levää ja jäkälää , kynsien alla maan, mullan, kivet, kannot, taskuissa ajopuut, kainaloissa ahvenruo' ot, lahkeissa takiaiset, ja yhden ruusupuun.

Olet koiralenkillä. Istun katsomaan järveä; aaltoa aallon jälkeen, kuikkapari tyynen ja tuulen rajalla. Kellon viisarit liikkuvat nopeasti. Tiedän, että joskus koittaa hetki kun hävitän nämä kuvat.

Menneisyyden ihmiset kiertävät jo taloa ja kurkkivat ikkunoista omia muistojaan.

Melkein ylettävät minuun ja vaahtopäihini.

.

.

chr.

Kolme päivää

 .

.

Kolme päivää. 

Aina vain aikaisemmin emme enää näe; kirkas aurinko on äkkiä vain punainen aavistus lahdenpohjan takana.

On ollut päiviä, jolloin unohdin pestä kasvot. Päiviä, jolloin vain pesin käsiä, ja päiviä, jolloin vain puhuin tai olin kokonaan puhumatta.

Päiviä, jolloin aallot huojuttivat. Huojuttivat, ja horjuttivat.

.

.

chr.

Neljä päivää

 .

.

Neljä päivää. 

Aamulla ulkoportaalla vesiämpärin pinnalla kelluu pieniä yöperhosia, ikkunanpielessä ampiainen etsii tietä aurinkoon, samoin sisällä kaikki muut nimettömät kaksisiipiset. Kamarissa taistelee loispistiäinen; se tarttuu sormeeni, mutta ei ulkona tahdo lähteä lentoon, paeta; ehkä se etsii sopivaa kohtaa muniakseen ihoni alle. Vasta kun ravistan kättä hyönteinen häviää.

Ne, mitkä sukeltavat kahviin, kuolevat. Ne, mitkä eivät voi vastustaa viiniäni, kuolevat. Ne, mitkä jäävät sisälle taloon, unohtuvat, kuolevat. Ja myös ne, mitkä kannan ulos, kuolevat.

On hyvin lämmin päivä, ehkä 14°. Oranssinruskea syyskorento laskeutuu paidalleni.

.

.

chr.

Viisi päivää

 .

.

Viisi päivää. 

Järvi on tasoittunut parin päivän vellomisen jälkeen. Kylmä vesi lainehtii omalla tavallaan; hitaammin ja jäykemmin, kuin olisi juuri paikoilleen pysähtymässä.

Ovatko kuikat lähteneet? Ei, tuolla on yksi, toinen, ja alisista ilmestyy pintaan koko parvi, toinen toisensa jälkeen. Pilvirullat kulkevat yli. Vastaranta syttyy valoon, näyttää muuttuneet värinsä ja kerroksensa.

Poimin paidanrinnukselta näkkileivältä pudonneen siemenen, ja panen sen suuhuni.

Kello on 16.30; sinä lopetat nyt työt, ja lähdet tulemaan tänne. En odota, ja odotan.

.

.

chr.

Kuusi päivää

 .

.

Kuusi päivää. 

Tyhjennän keittiön pesuvadin pihan suuren männyn juurelle. Männyn runko on muuttunut valuvasta sateesta tummaksi, vain talon portaan päälle kaartuvan oksan alta alkaa puun juureen ulottuva vaalea sateensuojan jana. Portaalla kasvaa pieni männyn taimi. Viime kesän varjelin sitä, tämän menneen kesän kuivuudessa kastelin. Siinä se sinnittelee, väistelee harjaa, kulkijoita, koiran hyppyjä. Taas mietin taimen siirtoa; sinnikkyys on osoittanut sen sitkeyden, jättiläinen vieressä, jonka ympäri eivät käteni riitä, sen mahdollisen uljaan tulevaisuuden.

.

.

chr.

Seitsemän päivää

 .

.

7 päivää. 

Havahdun hanhien huutoihin. Vai joutsenten? Puen villatakin ja saappaat, astun ulkoportaalle, on liian hämärää, mutta koko metsä nousee kahahtaen kavioilleen ja rynnistää pois; kauriit olivat syömässä tammenterhoja. Pimeän voitto, juuri mitään ei näe; linnut melovat ohi, kuulen niiden rupattelun. Kauempana pysähtynyt kaurispukki haukahtaa, johdattaa pienen laumansa syvemmälle. Tuulenvire tarttuu takin helmaan, ja lisää terhoja putoaa ympärille.

.

.

chr.

Kahdeksan päivää

 .

.

8 päivää. 

Tuijotan ikkunasta järveä, kunnes lasiin hitaasti vaihtuu peilikuvani ja huoneen kuva. Keittiössä porisee mutteripannu, perinteisesti kohta pienestä kattilasta kiehuu maito yli. Lihava kärpänen kiertää lamppua; valo maalaa kaistaleen pihaa, muttei yletä aivan veteen asti.

Tarot-pakasta nousevat Valkoinen peura, Koskenhaltija, Metsänneito ja Piru, eli ilmanväki, vedenväki, maanväki ja suuren salaisuuden kortti.

On syyspäivän tasaus, tasapaino, maassa, ilmassa ja vedessä.

.

.

chr.

Yhdeksän päivää

.

.

Yhdeksän päivää. 

Kymmenen yötä, täysikuu, järven pimeydessä kutsuu kuikan kurnutus.

Tähti loistaa männyn oksalla; se on Jupiter, sanot sinä. Minä olen unohtanut kaikki (kuitenkin mietin, mitä olisi uida Jupiterin valaisemassa vedessä). Sen pieni valo peilautuu järveen, kuikkaan, kuikan siipipeiliin, ylittäneen lentokoneen vaimenneeseen jylinään.

Laskemme satelliitteja. Porstua täyttyy yöperhosista.

.

.

chr.

Kymmenen päivää

 .

.

10 päivää. 

Koira raapii hampaillaan kattilasta pohjaanpalaneen kukkakaalikeiton. Syömme ulkona, pihapöydän ääressä. Aurinko lämmittää muuten kymmenasteista ilmaa. Ulkoseinällä paksut hitaat syyskärpäset nauttivat jähmettyneinä säästä. Laudoituksella liikkuu aaltojen valoheijastus. Silloin tällöin katolle putoilee tammesta vieläkin terhoja, vierivät lapetta alas ja hyppäävät maahan. Luodolla sukii neljä laulujoutsenta. Kattila pakenee yhä kiihtyviä nuolaisuja, kunnes otat sen, ja tyhjät lautaset, ja viet sisään. Kuulen askeleesi talossa, luen lattialautojen narinaa kuin karttaa, silmät kiinni kuulen oven kahvan, sen joka on rautalangalla korjattu. Järvi kimmeltää silmäni kiinni.

.

.

11 päivää

.

.

11 päivää. 

Tee tuoksuu kupeissa. Olet löytänyt koiralenkin varrelta kiiltävän harmaan sulan ja munankuoren. Mikä pesii näin myöhään, mietimme. Sulan väristä voisi ehkä päätellä kyyhkyä, sanansaattajaa, mutta viestin sinetti on murrettu.

Syömme taas uunijuustoa hunajalla. Uunin pohja jaksaa savuttaa. Koiran kerjäävä kuono ylettää pöydän reunaan. Iltapäivän aurinko puhkeaa esiin ja saa järven loistamaan. Avaan keittiöstä oven porstuaan tuulettaakseni uunin käryä, ja kas: ulko-ovi on selällään, toivottamassa tervetuloa: sisään jättiläiset, joutsenet, tammenterhot ja kuikat, selän vaahtopäät, itätuuli; koko häikäisevä kirkkaus astumassa meille, yhdessä, rinnakkain. Arkailematta täyttävät talon, sillä talo on vain väliaikainen rakennelma (jo vanhaa oloaan luovuttamassa, jos katsot tarkkaan) keskellä sitä mikä on pysyvää.

.

.

12 päivää

.

.

12 päivää. 

Painuessani pinnan alle sanon mielessäni: tämä on viimeinen kerta. Se auttaa kestämään veden kylmyyttä. Yritän hengittää hitaasti ja syvästi, kuitenkin huulilta pääsee Huh, kun antaudun veden varaan. Se Huh pelästyttää lentoon rantaan kaatuneen männyn takaa joutsenparin. Kun niiden kiitorata ja huutelu on kaukana, alastomuuttani alkaa kiertää lepakko. Huuhtelen vielä kasvot, hieron vedessä yhteen päivän työstä mustuneita käsiä, selän kuivunut hiki on leijunut veteen, lepakko leijuu ympyrää, viimeisiä hyttysiä, niitä voi olla monta, ja viimeisiä kertoja, niitä voi olla monta.

.

.

13 päivää

.

.

13 päivää. 

Ja nyt sinä tulet ja koiran riemu ja metsä soi ja kaukaa kuuluu kurkiauran jäähyväiset (vai onko niiden huuto syksyn perusääni, ääni, joka kuuluisi, vaikka yhtään kurkea olisi ilmassa?) ja sisälle mennessä täytyy jo sytyttää valo ja käsiä hierotaan toisiinsa, sanotaan ompa viileää ja keitetään kahvit ja kuinka päivä on mennyt ja istutaan pöytään, kupit höyryävät ja katsotaan ulos; jättiläiset seisovat siellä liikkumatta, järvi vähän väreilee ja kuikat torkkuvat ja ensimmäinen aavistus hämärästä; siinä se on; miten se äkkiä kuultaa kaiken vihreyden läpi.

.

.

14 päivää

 .

.

14 päivää.

Uimakivellä työnjälkeinen mitalikaffe; harmaansininen iltapäivä. Kivi puhuu ja pulputtaa, viime talvi käänsi sen toiselle kyljelleen. Rannassa kasvaa leppiä ja vaahteroita. Niiden latvustoa tutkii lintuparvi; sen pehmeät pyrähdykset, siipien trrr trrr, oksistossa liki kolmekymmentä pikkuista, pajulintuja, tiltaltteja ja sini-talitiaisia, löytää syötävää. Kahvi jäähtyy kuppeihin, emme uskalla liikahtaa. Saappaani kärkeen on tarttunut kirkas vaahteran lehti. Järven keskelle syttyy pilvien raosta auringon läikkä.

.

.

15 päivää

 .

.

15 päivää. 

Syksy on hidas ja nopea: kylmyys ja pimeys ottavat välillä harppauksia. Nostan järvestä ämpärillisen vettä tiskiä varten; järvi peilaa pilvien kuvia. Hanhiparvi, 13 kuikkaa. Kaadan vettä kattilaan, ja kierrän sähköhellaan virran; keittiön lamppu himmenee aavistuksen. Odottaessa kattilallisen lämpenemistä istun paikallesi pöydän ääreen; jospa kohta näkisin pihatiellä lähestyvän auton valot. Vähitellen piha katoaa ikkunasta; ensin vihreät sekoittuvat keskenään, sitten tummuus, musta vihreiden väleissä, ottaa vallan, laajenee kaiken yli, vain taivas jää vaaleampana metsän päälle, kunnes pimeä nousee sinne asti. Silloin pähkinäpensaiden alta astuvat kauriit pihaan, siroin jaloin; herkällä turvalla poimimaan tammenterhoja. Asumattomasta saaresta nousee kuu. Kultainen Kuu, puolikas.

.

.

Hukkunut hevonen

 .

.

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen

se etenee leijuen virran suuntaan 

laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, 

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. 

Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin 

ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään; 

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe, 

hajoava hevonen.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä, 

iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä 

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden.

Saarilta päin tuulee;

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

Chr.

Ärreet kinkerit, 21.8.21 meillä on häät!

 .

.

Hääloitsu:

Tästä tilasta, näiltä sijoilta

kihoavat lempiviikot

avara vuosien vuo

leimuavat kupuisat kuut.

Te lemmyt kanaset 

te rievät riikinkukkoset

lempiluoteet lapsoset

ahmaiskaa ateriat

kakistavat kakkuset 

suun sulavat suulakset

suupalan palttinat

tinarintojen tirinät. 

Rantatörö raikuu

kaikuu kielevä väre

ei sään särkkä sysi

syyhelmä suista

livertää viisuja

huiskia hupia

tanhuta tahtia

ihaella iki-iloja. 

(hmy!)

Leppeä lenko lempiluote

utu kuttu kuono

ilon imanne

ynnä hymy-ydelmä

häitä hyväellä.  

.

.

Kuningas II

. 

.

Kuningas saa lahjaksi kultaisen leijonan 

(myös suurempaa kruunua harkitaan) 

kultaista apinaa 

lentoon jähmettynyttä kolibria.

Kuningas muistaa jokaisen lausutun sanan,

piilossa kuiskatut, ja mitkä sellaisina  soisi pysyvän,

linnan muurilla viivähtäneet katseet.

Ilta pimenee

hohde ei himmene

.

.

Esitys 10.7.2021 Heinolassa, Runo Kantaa-runoviikolla

 .

.

Joutsen riisu ́utuu hitaasti

laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;

Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen 

liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää

vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet. 

ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi;  juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus

Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet

kaarisekunnissa vieraat maat

Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin 

Reisillä heinien taipunut sade

ja vielä saan tuntea kun polku häviää

Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.

peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.

hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin. 

Aamulla kaiken yhdessä muistimme. 

Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat. 

Koko läpinäkyvän kuoron 

askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa 

(olin unohtanut helmojen kahinan!) 

ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan; 

kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut, 

yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen

Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun

järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma

ui, kantaa

Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä;  se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.

Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.

Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.

Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.

Tie poluksi

Polku saviseksi pellonreunaksi

Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.

Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?

Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.

soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä; 

vaatteeni tuoksuivat savulle, 

jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.

Olen kaukana, olen humina:

Kehä kehrän kärry

havakka haukka karo teräakana

naamaa kaahe haka

kiuhtaa kimppu hatakka

kärhevä penikka

luumarja naavattava lapakko.

Koro luomi

koro luomen loitio

kallas palhe koppilo

luometon lato lapea.

Sulle punkatta huulettaa haama

suulle puuha uudella haava

haavatta hanka

ralotta ranka

kivutta kiipevä koto

nukkaniska, itukehto, nivellitukka.

Koska hengästin kallellisen

sitä silpo silmä

silmäkulma kapea 

kaupo polvi palava.

Kaahe, kireä, käetä!

Uppoo uutuva, kutee imike

lietee tuulea tupeke

aaluva aulio

kauho koko koloa

komeron kopiota

korpin koura koppamatoa

maan maaren napalamppua!

Yynnä hymy-ydelmä.

Hyrsky hyväelmä.

Kun piha tulee koputtamatta sisään

Kun pihlaja levittäytyy sängylle

yö on lähellä

Lattialla kukkien ryöppy 

Ovet auki kenen tahansa tulla

Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;

Kuin metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.

Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma

meden 

                huulilta juoda.

Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate

kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi

Linnunratojen, kuiden kukat

Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen

mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.

.

.

Juhannuspäivä

 .

.

Vesi on lämpimämpää kuin ilma; koko päivän laskeudumme ja nousemme; kahluu, pää vain näkyy, kellunta

sametti.

Sade nostaa järven, lilan pisaroiksi,  harmaaksi, vastaranta häviää, saaret häviävät.

Kosteus talossa; kirjoista valuvat kirjaimet, vesiputous onkin lakana, järvi parempi  mitään vaatetta. 

.

.

Jokin muuttuu

 .

.

Lakanakin on liian lämmin, mutta nukahdat. Tämä päivä vielä yhtä pitkä kuin eilinen, huomenna ajasta jokin muuttuu. 

Kuten tuoksu, joka ottaa ruusuilta vallan; helle avaa jasmiinin kukat;

rantaveden sävyissä satojen pikkukalojen lentoharjoitukset;

ja sänky, joka muuttuu suolaksi, vaatteet meren vaahdoksi.

.

.

Kesäpäivän seisaus

 .

.

Kesä seisoo, runsas ja kypsä; 

päivä on pesty lakana; kevyesti nostettu helma; metsän valo hakamaiden ovesta. 

Yö, sileä ja pellavainen; yö on puhdas; saniaisen kukka; kapein huulin puhuu lehdokki, sen täyteys.

Kun ruusut kumartavat, kun pionit heittävät hameensa, kun sekoitetaan terälehdet; 

juodaan mesi; 

kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; 

otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; 

niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. 

Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi; 

kun juuret myötäilevät vartaloa, 

kun rannan onkaloista pärskähtää vesi; 

oksat hipovat päälakea; 

koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; 

pysähdys, seisaus.

.

.

Niin kuin

 .

.

Niin kuin vain voi kesäyö tuoksua 

niin kuin voi järvivedessä liikkumatta olla

lentokala ja kaksi kuuta

kauneimmat värilliset varjot 

.

.

Kiviranta, yksi muunnelma

.

.

Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;

Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. 
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. 

Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. 

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa sen läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta matkalla kalliolle esi-isänmännyn juurelta ohi, nuolaisu ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää hetken, ja takaisin, vetäytyy ovista pois aavalle.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava, seinä, jossa joskus on ollut tuplaovi, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa 

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Näen sinut pihalla, kohennat pyykkinarulla riehuvaa vaatetta; se pullistelee tuulessa. 

Äkkiä aurinko näyttäytyy taas ja saa järven hohtamaan. Häikäistyn.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi on sammalen peittämä

puen saappaat, puen ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
yhä aikaisemmin kaskaat, 

tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;

Puhumme kuiskaten, koska puhe synnyttää tuulen, 

tuuli rikkoisi järven pinnan ja veisi toisaalle sen minkä pitää pysyä lähellä.

Kun täydellinen hiljaisuuskin lakkaa hengittämästä,

järven katseelle annetaan yksi tähti
Selkäpuolelta empimättä lähestyy peura
 laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.

Ikitammet pihassa nukkuvat, niiden alla liikkuvat nelisorkkaiset sarvekkaat, alkuasukkaat, jotka välttävät pimeään porstuan valoa. Toisesta suunnasta kuunsillan siivekkäät, vedenalaiten kallioiden puhe. Kun kitara hellästi itkee, ovat nämä ensimmäiset vieraat jo saapuneet.

Keittiön lattiaa pyörivät mustikat ympäri, juusto valuu uuniin, käryää pohjalla, syömme, nuolemme lautasia, sormia, murusia matolta, hunajaa veitsen kärjistä, pisarat reunoilta.

Koira naukuu. Sen housut ovat valahtaneet

Maljakon ruusu pudottaa terälehtiä. Kärpänen räpiköi lampun kuvussa, ennen kuin takertuu katosta roikkuvaan seittiin.

Valo lankeaa ikkunasta pihalle; kaikki muu häviää

Metsässä huusi jokin, ja kuin pöllö; 

ja laineet, kuin joku nousisi rantaan, 

kurjet luodolla, 

varvikko rapisee, 

lepakko kiertää mäntyjen kehää

koira on kavunnut vintille jo nukkumaan, 

vesikanisteri porstuassa hikoilee

jokin ui viimeisessä viinissäni (kuitenkin juon sen)

sytyttämäsi suitsukkeellinen on palanut tomuksi; 

Yöperhosten tuuli 

Orion rinnassa

tähtien alla kevyt harso; 

hitaasti sade lähestyy, 

ja mietimme miltä se tuntuu, täällä, 

paikassa, joka on ollut pelkkää lämpöä ja auvoa.

Kuu vetää kaukaa rantaan vaaleaa nauhaa.

päättyy uintiasi kohti, ihoosi, naurat, 

kun aallot ovat tyytyneet, ja  rantakivi puhumasta, 

kun peurat ovat ylittäneet pihan kohti pähkinämetsää, 

kun aina vain aikaisemmin emme enää näe.

Olla valmis, olla puolikas, olla täysi; 

laskeutua kuikan höyheniin, uida, 

nousta kivelle, antaa lepakon kaiun tutkia; 

olla valmis, olla täysi.

.

.