Kummiudesta

.

.

Olen joitakin vuosia toiminut kummina intialaiselle Dumkan kaupungissa Jharkhandin osavaltoissa toimivan ashramin lapsille. Ashramiin on tänä aikana rakennettu koulu ja sairaala on aloitteilla. Ashramista huolehtivat Swami Atmananda Puri ja Swamini Anuradha Puri, tunnen heidät henkilökohtaisesti. He ovat tehneet suunnattoman tärkeää työtä orpojen, hylättyjen tyttölasten, kastittomien ja sorrettujen heimojen parissa. Swamini pyysi minua, ja muita suomalaisia kummeja, kirjoittamaan tuntemuksiani kummiudesta. Kirjoitukset julkaistaan ashramin fb-sivulla.

Maa, jonka olosuhteita en pysty ymmärtämään,

Intia, sen totuudet muuttuvat alati

en ymmärrä kieltä tai kirjainmerkkejä

maan värejä, yltäkylläistä tuoksua,

temppelien kukkauhri on nimetön 

luisten käsivarsien läpitunkeva kurjuus

tiedon puute, jonka julmat seuraukset kantavat viimein vain lapset

vain lapset

Päivän, kahden, sade lamauttaa kylän, 

sähköt katkeavat, tiet ja yhteydet

ihmisyys, ajelehtii tiehensä,

sitten loputtomina vietettävät pyhät seremoniat kuin maan tomu

miten musiikin määrä saa sen tanssimaan hälisevässä juhlassa

edesmenneet seuraavat valokuvina alttarilta tapahtumia

ja jokainen jyvä mitataan, tärkeä, suupala syödään oikealla

vasempaan kukaan koske

tunnen lämmön, mutta yksityiskohdat jäävät piiloon, 

kysymyksiin on liikaa vastuksia

häviävät matkalle puolen maailman yli 

Omassa pihassani sade putoaa maatuville lehdille, muuttuu lumeksi

hämärä syvenee, kunnes on jäljellä vain pimeys;

näen kuvia ashramin kukkivasta ruusutarhasta

vasikoista helteessä lehtevän (nimettömän) puun varjossa, 

(nimettömän) linnun taiturimaisesti laulaessa

olen kuullut, että auringon lämpöä ei kuvailla paisteeksi, 

vaan aurinko lyö, kastittomia ja jumalia, 

jumalien lapset, jumalien lemmikit, heimolaiset

ihmisen arvoa ja armoa

Jos köyhyydellä on mitta, on se hankautuneena kuluneeseen vaatteeseen

kutistunut päivän ateria

toivottomuudessa kauhtunut

Yhtäkkiä kaipaan meren rantaan, vaikka täällä meri on kylmä

istumista hiekassa, aaltoja

koska vedet ovat yhteydessä toisiinsa kaikki

sen tavalla myös maat ja mantereet

sen tavalla ihmiset

.

.

chr.

Jos linnut kantavat

 .

.

Jos linnut kantavat höyhenissään

kannatko minua kuin taivaanvaloa

kannatko epäselvän vesihelmen

oranssikeltaisen pohjavalon

kajastavat kaksi sointua

me olemme vesiperhosten tanssi

virtakalmiosirvikkaat syksyn viimeisellä viikolla

kerrot kuoriutumisesta, lennosta, pintaannoususta

ihomme niin vaalea

kuin pellon lumi, joutsenet lumessa.

kirjoitamme vähenevät rivit

kysymykset, hitaan askeleen

en pysty kuin yhteen sanaan

en onnistu keventämään tavuja

ikkunassa tervehdystä

ovelta hyvästiä astumasta

kolmen ilmansuunnan eteisiin

saleihin, kaikkiin kohtaamisiin

hetkiin, helmoihin

kysymyksiä luetaan, ne unohtuvat pöydille

en hävennyt, en irrota

(lause kehittyy:

sivujen väliin jääneen sulan ruoti vääristää ylikirjoitetut)

sinä, joka kerran

sinä, joka kerran minut, sinä myöhäisessä iltapäivässä

kun kerran pähkinäpensaat muuttuivat, puiden rytmi

ja järvi joeksi

virtasi tyynessä hitaasti pesäpuulta toiselle, 

kalastajien nuotioilta.

.

.

chr.

Viimeinen päivä

 .

.

Viimeinen päivä. 

Pyyhimme pölyt, asettelemme jumalat paikoilleen, jumalien äidit, liinat pöydille. Pihaan astuu lokakuu ovet kiinni.

Räystäslaudat kasvavat vihreitä uusia sirkkataimia. Ne näyttävät silmiini orvokin taimilta; mitäpä muuta ne voisivat ollakaan kuin orvokkeja, talossa, joka on täysi ilosta ja rukouksista.

Kirjoitin nämä rivit sinulle kun oli syksymme, ja maa oli terhoista ruskea ja kiiltävä.

Jättiläisten suojeluksessa alkaa kasvaa tammivesakko, viita, tammimetsä, lehto; läpipääsemätön tulevaisuuden kuva; taloa etsitään turhaan; löytöretkeilijät ja kartturit eksyvät tiheikön saloon. Tammiviidakko saartaa, talo häviää siimekseen puiden keskelle, korpeen, maatuu piiloon. Näkemiin.

.

.

chr.

Yksi päivä

 .

.

Yksi päivä. 

Se syttyy tammen latvaan hyvin yskityn yön jälkeen. Keltaista on paljon, ruskeaan taittuvaa oranssia, punaisen vivahteet, mustaakin, mutta nurmi häikäisevän vihreä, ja nurmen laidalla kapea ketun polku. Jääkaappi hurahtaa käyntiin ja hetken luulen autosi ajavan pihaan, mutta se tapahtuu vasta myöhemmin, ja koira hyppelee riemuissaan; pitkä odotus on päättynyt.

Juomme kuumaa, pitelemme varovasti polttavia kuppeja, höyryävää keittoa, paahdettua leipää, voi sulaa ja valuu, hella on punainen, lämpöpatteri laulaa.

Pähkinämetsän jokaisella oksalla tiksuttaa punarinta. Kävelet pesulta rantaa takaisin taloon kääriytyneenä pyyhkeeseen, kuin kesällä, kuin kuukausi sitten, rauhallisin askelin, vaikka vesi oli jäätävää.

Illalla koira syö haarukalla uunijuustoa ja heittäytyy sitten sohvalle kuorsaamaan. Avaamme kaapissa yli vuoden maanneen kuohuviinipullon.

Tuolla on Jupiter, sanot, ja minä muistan kaiken, pimeällä pihalla; Pohjantähti, Plejadit, Kassiopeia, planeetat ja tähtikuviot, tämän taivaamme. Tämän, mikä on meille taivas.

.

.

chr.

Kaksi päivää

 .

.

Kaksi päivää. 

Kannoin sukissa rantakiveltä sisälle jalkapohjiin tarttuneet vaahteransiemenet. Saappaiden kärjissä suuret, värittyneet lehdet, hiuksissa risut ja naavan, ihon uurteissa levää ja jäkälää , kynsien alla maan, mullan, kivet, kannot, taskuissa ajopuut, kainaloissa ahvenruo' ot, lahkeissa takiaiset, ja yhden ruusupuun.

Olet koiralenkillä. Istun katsomaan järveä; aaltoa aallon jälkeen, kuikkapari tyynen ja tuulen rajalla. Kellon viisarit liikkuvat nopeasti. Tiedän, että joskus koittaa hetki kun hävitän nämä kuvat.

Menneisyyden ihmiset kiertävät jo taloa ja kurkkivat ikkunoista omia muistojaan.

Melkein ylettävät minuun ja vaahtopäihini.

.

.

chr.

Kolme päivää

 .

.

Kolme päivää. 

Aina vain aikaisemmin emme enää näe; kirkas aurinko on äkkiä vain punainen aavistus lahdenpohjan takana.

On ollut päiviä, jolloin unohdin pestä kasvot. Päiviä, jolloin vain pesin käsiä, ja päiviä, jolloin vain puhuin tai olin kokonaan puhumatta.

Päiviä, jolloin aallot huojuttivat. Huojuttivat, ja horjuttivat.

.

.

chr.

Neljä päivää

 .

.

Neljä päivää. 

Aamulla ulkoportaalla vesiämpärin pinnalla kelluu pieniä yöperhosia, ikkunanpielessä ampiainen etsii tietä aurinkoon, samoin sisällä kaikki muut nimettömät kaksisiipiset. Kamarissa taistelee loispistiäinen; se tarttuu sormeeni, mutta ei ulkona tahdo lähteä lentoon, paeta; ehkä se etsii sopivaa kohtaa muniakseen ihoni alle. Vasta kun ravistan kättä hyönteinen häviää.

Ne, mitkä sukeltavat kahviin, kuolevat. Ne, mitkä eivät voi vastustaa viiniäni, kuolevat. Ne, mitkä jäävät sisälle taloon, unohtuvat, kuolevat. Ja myös ne, mitkä kannan ulos, kuolevat.

On hyvin lämmin päivä, ehkä 14°. Oranssinruskea syyskorento laskeutuu paidalleni.

.

.

chr.

Viisi päivää

 .

.

Viisi päivää. 

Järvi on tasoittunut parin päivän vellomisen jälkeen. Kylmä vesi lainehtii omalla tavallaan; hitaammin ja jäykemmin, kuin olisi juuri paikoilleen pysähtymässä.

Ovatko kuikat lähteneet? Ei, tuolla on yksi, toinen, ja alisista ilmestyy pintaan koko parvi, toinen toisensa jälkeen. Pilvirullat kulkevat yli. Vastaranta syttyy valoon, näyttää muuttuneet värinsä ja kerroksensa.

Poimin paidanrinnukselta näkkileivältä pudonneen siemenen, ja panen sen suuhuni.

Kello on 16.30; sinä lopetat nyt työt, ja lähdet tulemaan tänne. En odota, ja odotan.

.

.

chr.

Kuusi päivää

 .

.

Kuusi päivää. 

Tyhjennän keittiön pesuvadin pihan suuren männyn juurelle. Männyn runko on muuttunut valuvasta sateesta tummaksi, vain talon portaan päälle kaartuvan oksan alta alkaa puun juureen ulottuva vaalea sateensuojan jana. Portaalla kasvaa pieni männyn taimi. Viime kesän varjelin sitä, tämän menneen kesän kuivuudessa kastelin. Siinä se sinnittelee, väistelee harjaa, kulkijoita, koiran hyppyjä. Taas mietin taimen siirtoa; sinnikkyys on osoittanut sen sitkeyden, jättiläinen vieressä, jonka ympäri eivät käteni riitä, sen mahdollisen uljaan tulevaisuuden.

.

.

chr.

Seitsemän päivää

 .

.

7 päivää. 

Havahdun hanhien huutoihin. Vai joutsenten? Puen villatakin ja saappaat, astun ulkoportaalle, on liian hämärää, mutta koko metsä nousee kahahtaen kavioilleen ja rynnistää pois; kauriit olivat syömässä tammenterhoja. Pimeän voitto, juuri mitään ei näe; linnut melovat ohi, kuulen niiden rupattelun. Kauempana pysähtynyt kaurispukki haukahtaa, johdattaa pienen laumansa syvemmälle. Tuulenvire tarttuu takin helmaan, ja lisää terhoja putoaa ympärille.

.

.

chr.

Kahdeksan päivää

 .

.

8 päivää. 

Tuijotan ikkunasta järveä, kunnes lasiin hitaasti vaihtuu peilikuvani ja huoneen kuva. Keittiössä porisee mutteripannu, perinteisesti kohta pienestä kattilasta kiehuu maito yli. Lihava kärpänen kiertää lamppua; valo maalaa kaistaleen pihaa, muttei yletä aivan veteen asti.

Tarot-pakasta nousevat Valkoinen peura, Koskenhaltija, Metsänneito ja Piru, eli ilmanväki, vedenväki, maanväki ja suuren salaisuuden kortti.

On syyspäivän tasaus, tasapaino, maassa, ilmassa ja vedessä.

.

.

chr.

Yhdeksän päivää

.

.

Yhdeksän päivää. 

Kymmenen yötä, täysikuu, järven pimeydessä kutsuu kuikan kurnutus.

Tähti loistaa männyn oksalla; se on Jupiter, sanot sinä. Minä olen unohtanut kaikki (kuitenkin mietin, mitä olisi uida Jupiterin valaisemassa vedessä). Sen pieni valo peilautuu järveen, kuikkaan, kuikan siipipeiliin, ylittäneen lentokoneen vaimenneeseen jylinään.

Laskemme satelliitteja. Porstua täyttyy yöperhosista.

.

.

chr.

Kymmenen päivää

 .

.

10 päivää. 

Koira raapii hampaillaan kattilasta pohjaanpalaneen kukkakaalikeiton. Syömme ulkona, pihapöydän ääressä. Aurinko lämmittää muuten kymmenasteista ilmaa. Ulkoseinällä paksut hitaat syyskärpäset nauttivat jähmettyneinä säästä. Laudoituksella liikkuu aaltojen valoheijastus. Silloin tällöin katolle putoilee tammesta vieläkin terhoja, vierivät lapetta alas ja hyppäävät maahan. Luodolla sukii neljä laulujoutsenta. Kattila pakenee yhä kiihtyviä nuolaisuja, kunnes otat sen, ja tyhjät lautaset, ja viet sisään. Kuulen askeleesi talossa, luen lattialautojen narinaa kuin karttaa, silmät kiinni kuulen oven kahvan, sen joka on rautalangalla korjattu. Järvi kimmeltää silmäni kiinni.

.

.