Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä,
antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura
 laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.
.
.
©chr

Lumi

.
.

Tänään taivas on pilvessä.

Se pitää kädestä ja laskeutuu varovasti päälle

maidonvalkeiden hiusten läpi kaartuu henki ja huurre.

Ne tanssivat,

ja routa repii rikki vaatteet, maan saumat;

pala palalta halla hilseilee, tarttuu kylmä,

ja värisen kuin kuollut ja muistan kalat

kiskottuna avannosta jäälle, kuinka ne sätkivät, haukkovat.

Suomut, kimmeltävät kiteet,

ihomme, lumemme.

.

.

©chr

Talo

.
.

Talo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu

Mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri ja eteisestä ulos, siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, jota liljat siemenkotina piirittävät.

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, hemlokkien pitkillä, vahvoilla käsivarsilla, emipohjuksiin tuulensuojaan, turvaan

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, väisteleviä huonekaluja. Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit väistelevät, kaapit nojaavat puristautuneina kiinni, ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen.

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina,

joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla,

siis jo jonkun aikaa, siellä, koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, kylmä ja pöly laskeutuivat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; kahlata polvia myöten, etsiä sijaa

Tänään varpuset laskeutuvat pihalle, talitintit, joiden valkoiset posket kuin suuret sokeat silmät, etsivät syötävää,

mutta puutarhaan unohtuneella pöydällä on kupariastiassa vain sadeveden kelluttama rautasydän.

Linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin

ja tornikello soi kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että viimeinen kumahdus pääsee ovista vapauteen ja pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, monet talvet ovat iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä

Mitä nopeammin vedän verhot kiinni, sen nopeammin lehdet putoavat, mitä hitaammin suljen silmät, sen hitaammin,

suljen silmät

Rakkaus asuu puissa, ne tulevat luo,

kuten pikkulinnut parvina

kuten putoavat lehdet parvina

kuten sade alkaa; sen seinä saavuttaa kohdan lasiovien takana 
sulkeutuvan luumumetsän.

.

.

©chr.

Se alkaa

.
.

Se alkaa;

Kierrän hiukset kiepiksi, myötäpäivään
hyvää köyttä

(eikä vastapäivään, se oisi huono enne)

manaan sinua esiin korpesi komerosta

että astut vapaana.

Kun myötäpäivään kierrän hiukset, vahvaa köyttä;

eksoottiset linnut laulavat

sinun näkymättömässä kainalossasi kokoontuvat haaveet,

kukkien miniatyyrit.

Köysi vetää seiniä matalan joen rantaan,

vuodetta köysi vetää ruokapöytää matkaan,

pimenee metsänreuna, etkä enkä osaa sanoa

kauanko vielä kestää

matka lyhenee

sokeiden hiuksien höyhenet, lenninhaivenet

kauanko jäljet pysyvät lumessa

tyhjyys oksilla kasvamassa

?

.
.
©chr.

Viimeinen

.
.
Elokuun viimeinen istuu metsässä
(nojaa käsivarsiin, sarvet sojottavat, pää roikkuu rinnalla),
vartalossa koko maisema, vatsalehdet, tuulenkaatamat metsäkerrokset, hiirensammal.
Olkapäiltä löyhä peite valahtamaisillaan;
sen ripustaisin oksantynkään, naulakkoon, se odottaisi.
Kaipaat sinne mistä linnut lähtevät (kaipaatko?)
ja missä vesi soi (vai kaipaatko?)
Järvi on ikkuna, jonka metsä sulkee;
hitaasti, hitaasti pimeys syö ääriviivat, tämän tekstin kirjaimet häviävät,
kuin elokuu häviää, sen lämpö.
Et käännä kasvoja kohti (annoin tilaisuuden, toisenkin),
ehkä katsot vasta salaa jälkeeni, Elokuun viimeinen.
.
.

Yksi

.
.
Mustarastaat ovat nukahtaneet mustikkavarvikkoon;
yksi toisensa jälkeen linnut sulkevat kultareunaiset silmänsä.
Elokuun toiseksi viimeinen, helle jatkuu.
Odotettu sade unohti maan kastelemasta,
ukkonen salamoita jakamasta, minä unohdin sinut,
ja kummastelin tyhjää paikkaa vierelläni,
kunnes muistin, sitten unohdin; suljen kultareunaiset silmät.
.
.

Kaksi

.
.
Kun olin lapsi, isäni kertoi pienten hämähäkkien lentävän Egyptistä Suomeen etelätuulen mukana, hentojen seittiensä avulla, ja siksi syksyisin, pitkän matkansa jälkeen, meillä, maat ovat verkkojen vallassa. Tämä on se kohta, kun lakkaan muistamasta, mitä sitten tapahtui; mikä on vaelluksen syy?
Kun elokuuta on kaksi päivää jäljellä metsät lähtevät liikkeelle, järven ikkuna sulkeutuu, kutsut minut sisälle; odotamme sadetta alkavaksi. Sateentäydet pilvet vetävät perheitään mukanaan, kuin öljyväriä silkille (helle-ukkosta; pelottaa ei ja kyllä). Egyptiläisiä hämähäkkejä pelottaa enemmän.
.
.

Kolme

.
.
Elokuuta jäljellä kolme päivää. 
Sää on muuttunut niin helteiseksi, että perhoset ja kärpäset, 
kimalaiset, pistiäiset, kehrääjät ja yökköset elävät pidempään, 
ja lentävät kunnes niides siivet ovat kuluneet repaleisiksi, värittömiksi.
Pihlajat vaivoin kantavat marjojen seasta nousevia uusien kukkien raskaita kruunuja. 
Muuttolinnut jäävät paikoilleen; 
yhtään friteerattua pääskysen päätä ei etelän ravintoloissa tarjoilla.
Öisin taivas säkenöi; satelliitit, 
tähtien valvovat palatsit, 
kuiskivat ääriviivat.
.
.

x päivää

.
.
Elokuuta jäljellä x päivää.
Kuu vähenee ja suikaloi aamua, 
vetää jakauksen hiuksiin ja leikkaa leivän, 
ja olen kuullut, että Sammatin kirkossa 
kuu makaa Neitsyt Marian jaloissa.
.
.

Viisi

.
.
Eksynyt pyörii ympyrää kompastellen neulasiin. Vaikeakulkuista maastoa, neliömetri maanpiiriä, lohkareiden siemeniä, uuvuttaa kenet tahansa.
-"Onko sinulla nimeä?"
Elokuuta jäljellä viisi päivää, kuin kilpien lukumäärä, ja päivät vain lämpenevät, vaellus pitenee, välähtävät peitinsiivet.
.
.

Kuusi päivää

.
.
Kun elokuun päiviä on kuusi jäljellä, puidaan notkon vilja.
Jos järvenlahdelta puhaltaisi vire,
ja jos olisi täysi hiljaisuus,
ja jos hetken  pidättäisit hengitystäsikin,
ja sydäntäsi kumisemasta, pientareen sirkkoja jalkojaan hiertämästä,
ja savikoita kellastumasta, niin kuulisit
miten sänkipillit hiljaa soisivat.
Ja jos laiduntava peura puraisisi sängestä tahdeittain paloja,
moniäänisesti se viheltäisi, kun elokuun päiviä on kuusi jäljellä.
.
.

Viimeinen viikko

.
.
Aamulla Se nousee  istumaan hartiat jäykkinä, vanhat sarvet hiukan harottaen, jää nojaamaan käsivarsien varaan, katsellen järven kajastusta. Pää tuntui painavalta ja pyrkii vielä rinnalle, mutta selässä lämmittää aurinko. Muurahaiset keräävät olkapäiltä eilisen sateen ja yön, ja kantavat ne kekoon.
Elokuun viimeinen viikko.
.
.

Suitsukkeen mitta

.
.
Suitsukkeen mitta;
kyyhkyslakka hämärässä;
tuuli tarttuu viittaan;
yhä syvemmälle välillämme

kuin putoaa silkki
värähdämme siivettömät
.
.

Matka

.
.
"Hei hei, taas mennään,
en tiedä mihin, mutta mä meen."

Rautkymin ylitin,
sivuitse Jumaltenniemen
ja ohitin jo Siriuksenkin.
Onnistuu, vaikka kovin hidasta
näin alkeellisella siirtymävälineellä
kuin auto!
.
.
Palaan pian...

Unohdan

.
.
Unohdan, lopetan muistamisen
valokuvat ovat hävinneet

astun ulos huoneista
kävelen kohti
.
.

Luumupuu

.
.
Luumupuu sateessa, suuret pisarat
sen siniset, vihreät, pysähtymättä;

vaan lumisade joskus jää ilmaan,
lumottuna hetkenä muodostaa seinän
kun vauhti loppuu, kun seisoo hiutaleinen ilma
kosketeltavaksi;

olemme ja emme ole samoja ihmisiä kuin silloin;
vuodet, joita ei kuin ole
joita kuin ei ole;

avautuu kukka
.
.
© chr

Minne lähdet nukahtaessa?

.
.
Minne lähdet nukahtaessa?
Puhumaton, sanaton uni
äänteen mykkä kuva
kun kuun ripset harjaavat maata
kuuttaren hiukset vuodevaatteina, kesyt.
Sellaisena yönä yövalon huoneessa kukat aukeavat
tuulen alapuolella kulkevat
seitsemän ruohon varsilla vuodenajan läpi
maisemaan
paperilyhdyn sisällä
.
.
© chr

Äkkiä

.
.
Äkkiä maailmaa repii hiljaisuus;

pieni tyttöni, hänen otteensa irtoaa
kevyeen lapsen juoksuun
ja katoaa
 -
Ja äkkiä maailmaa repii,  sinä
olet hiljaisuus
.
.
Hanna k. 21.7.1987

Letitän

.
.
Letitän ohdaketta,
taipuu pellollinen väriä
kuvio kangasta, ojan yli iltataivasta
myöhään varhain ajallaan
kerros kerros polkua
kaste, loimi, virtaa yö

Taru ei lopu tähän;
enhän ole paljas, en harmaa.
Valvon, kudon, kutsun

Näytä kasvot
.
.

Ruusupuu

.
.
Ruusupuun ydin
suudelma,
sydänpuu
.
.

Kerään

.
.
Kerään aukealta hiukseni
käsiin tuolta kaukaa harmaita,
pitkiä, ja tuolta ääreltä,
hellät nikamat notkelmasta
kuinka anteliaasti taipuvat
(vaellusalueen reunoille)
häviävät, pienemmät eläimet
ja lampaat, ne laukkaavat kasvoillani
rinnettä ylös ylös näkymättömiin
kuin hellettä karkaavat pilvet,
ihoa iltataivaalla.
.
.

Hämärtyvät

.
.

Hämärtyvät puiden alla käytävät

ampiaisketo jäänyt taakse;

irtoaa jo selästä paita, suola

ja kettu huutaa huutaa kuu

heinämaan punakruunuiset kurjet;

ne jakavat ilman kesästä syksyyn

ja taivaasta sydämeen;

keskuspihalla yhä palaa vesilyhty

yön astinkivet;

ja ajattelen vartaloasi;

kohtaamisen hetkeä

.

.

© chr

Ja riisumme

.
.
Riisumme kengät
ja riisumme jaloistamme
iltakorennot

kylkeä vasten
pinnan hämäräperhoset
.
.

Ja sade

.
.
Ja sade niin kuin pimeys
kuin syys kuin yö
leimahtaa, kuivunut uoma

ruukut täyttyvät,
astelen liejussa
hyvin varhain
.
.

Maalaan

.
.
Maalaan tulikuoriaisten valossa;
siveltimiin hienoimmat karvat saadaan
valkoisten, kaksi kuisten kissanpentujen kaulasta.
Useita kerroksia,
kasvot viimeiseksi
.
.

Liljakruunut

.
.
Liljakruunut, hennot juuret olkapäillä,
lähestyy kauneus;
vedenvihkijän kulkue
kellot pauhaavat.
Lattiakivillä, tanssissa ei ole viejää,
vieläkin sormet vapisevat,
multa olkapäillä, pientareet
.
.

Askeleet

.
.
Askeleet portaissa
kuuntelen vasten ovea
huoneen verho liikahtelee

järviruokojen rinta vaihtuu
keltaisesta vihreään
satakieli
.
.

Puolikuu

.
.
Kasvava puolikuu synnyttää
ruusunpunan viipaleen;
vehnän tähkä hengittää sisään;
helmat lanteista valuvana, näkyä;
yökäsiin laskettuna; valoa, sydämen pohjasta
.
.
© chr

Yöt

.
.
Yöt ovat kylmiä

ilmavirrassa
häilyvä raja

olet lähellä
.
.

Pilvet

.
.
Pilvet raottuvat, joitain tähtiä näyttäytyy.
Kaikki muuttuu

puku väsyy vaatepuulla,
pöydällä astiassa mansikka

hämärä
.
.
© chr

Ukkonen

.
.
Kesäinen ukkonen kantaa sisällään ukkoset satojen vuosien takaa;
ikkunasta tulvii jasmiini kuin silloin.
En tiedä mikä päivä on.
.
.

Mausteet

.
.
Mausteet, joiden nimet ovat outoja,
friteeratut pääskysten päät;
kaipaamme aina jotain, jota ei ole.
Palava rakkaus häviää heinikkoon
.
.

Helmiveneet

.
.
Organzameren saumoilla helmiveneet
majakat silkkilangoilla

valot kelluvat, kuorikammiot
kutsuvat tähtiä
.
.

Piilossa tuulessa

.
.
Olemme piilossa kultaisessa tuulessa,
heinikossa.
Mitä puut puhuvat?
Niiden valaisevat hedelmät.
Laukasta pysähtyy valkoinen hirvi,
imettää, kasvattaa, metsän taimet,
täyden kesän unen.
Soi, soivat  siipipeilit,
silmien välähdys.
.
.
omistettu: P.N. 4.7.19

Sillan kaiteet

.
.
Sillan kaiteet kultautuvat
oven paneleista katoaa oranssi, hitaasti
tummenee, mansikkapuu, tummenee
hitaasti
eikä ole, on yö.
.
.

Taivaankappaleet

.
.
Taivaankappaleiden juuret,
hopeakukon kannukset,
vaa'at, vesiruukut, jouset ja kuu,
eläinradan välineet kulkevat.
Toisena päivänä nimetään kuu uudeksi,
sen alle pihlaja puuksi
rantaan viitakerttunen linnuksi.
Ainut tähti olkoon nimetön
näkymätön, sumusta kudottu
hiekka sormien välissä.
.
.

Kahlaamolle

.
.
Vesimyllyltä joen kahlaamolle
alastomat lapset.
Luen rukouksen
veden vihreän;
hitaasti, hitaasti kaukana.
.
.

Aina tuulee

.
.
Nykyään aina tuulee
olemme jo tottuneet;
huolellisesti sitomaan kaiken, rintamuurit,
kulkemaan kyyryssä.
Tasamaalla aidanseipäät viheltävät, soivat
kaulan uurteet.
Linnut antautuvat, resuiset,
silitän kupuja,
maa peittyy höyhenverhoon.
.
.

Hän laulaa

.
.
Hän laulaa kuin maa on
kullanhohtava pajupensaineen
hedelmätarhan ilma.
Joki virtaa sormiensa väleistä
lähteitä valuvana
lempeämään yön,
laskemaan rajani,
lyhyt säe
.
.

Lilja

.
.
Puutarhaan kasvaa täplikäs lilja;
sen lemu kuin tomuiseen tienposkeen hylätty turbaani,
Martago, unohtunut kaupunki;
kuusi porttia ympäröivässä muurissa,
kolmannella melonikauppias,
purppurasilkkiä, lääkerohtoja.
Hiekkaan peittynyt kangastus,
kyyhkyset asuttavat saleja,
kukkien siemenet aavikkotuulessa.

Mittaukset

.
.
Mittaukset eivät tuo tulosta;
tarvitaan joukko kannettavia kelloja,
kuljetaan kronometrilta toiselle;
silmähavainto tyhjistä seuduista,
joista tähdet puuttuvat.
Aamutunteina taivas on lähempänä kuin maa
sen pinta muuttuu loputtomasti;
vyöttänyt ja riisunut vanhat valonsa,
hakaset,
kaatanut maitoa
satoja miljooneja
.
.

Suruhuone

.

.

Suruhuoneen katossa vielä häähimmeli.

Kannat harteilla muinoin kadonneita sukulaisia,

tavaroita, talojen varsia

(hengitys tihenee)

tuhatvuotisen sydänlinjan päästä päähän

nousevat lehdet puihin.

.

.

© chr

Muistiinpanot

.
.
Säätilan muistiinpanot
muistiinpanot valon määrästä
vedenpinnan korkeus
havainnot muuttolinnuista
partikkelien järjestys
ruispellon siitepölyn tiheys
lista pituus- ja leveysasteiden risteyksistä
silkkikielen ikä
maksimi kuivuus
kaiun lähtönopeus
makeuden asteikko
varjon käänne

Sadekuuron jälkeen

.
.
Sadekuuron jälkeen varovaiset astinkivet
kiiltomatojen lyhdyt.
Taivaalta, Orionin miekasta,
satoja vuosia vanha valo
ohut ja kirkas
osuu huoneen kaihtimeen
etsii rintaani
.
.

Kruunuasi

.
.
Kannat jäykästi kruunuasi
puku kahahtaa.
Välillämme voisi olla lasi;
käsinpuhallettu, kuplineen,
helmeilisit,
voisi olla kalvo,
voisi olla, voisimme olla paljaat.
Välillämme on seinä
.
.

Verho

.
.
Verho heilahtaa raskaasti puutarhan ovella
tuuli on kääntynyt,
nousen peittoon kääriytyneenä;
kankaan väri heijastuu pisaroihin lehdillä,
kuin marjat
houkuttelevat marjat
.
.

Auringonvalossa

.
.
Auringonvalossa hän näytti häviävän
lähes olemattomiin;
se alkoi silmistä;
pupillit katosivat jo harmaan iiriksen keskeltä,
sitten hiukset valkoisen kautta
väri kokonaan,
iho.
.
.

Hiukset

.
.
Saavutamme hetken, jossa puhumme totta,
yhtäkkiä, kaunistelematta, sanoja, joiden tarkoitus
on vain haavoittaa.
Pudotan huoneesi lattialle hiuksen, kirkkaan kuin Chopinin valssi,
pitkän ja harmaan,
ja vielä pari,
ne laskeutuvat kauniisti maton ruusukuviolle
huolettomaan ympyrään.
.
.
© chr

Kartan taite

.
.
Kartan taitteen yli maisemassa
asuvat violetit kukat.
Sepitämme siitä oman maamme
unen alueen.
.
.
© chr

Vuosisadat

.
.

1300-luvun vaihteessa nousen joesta rannalle
ja sinä istut siinä kuin odottaen,

1400-luvun vaihteessa nousen

mustan surman syömästä maasta

sinä kehräät villiintyneiden lampaiden villaa,

varjellusta sipulista puhkeaa kruunu.

Heinäkuu 1505, hiuspuukujanne,
sen kohinan vihreä maanvyöry.
Varovasti lehviltä jatkuu keskeytynyt laulu;

pesättömän koiraan kosinta.

Heinäkuu 1605, Ming -dynastian viidestoista keisari
nostaa päänsä, vuoteilta joilla lepäsimme,
jotka vuodet, henkeä tapaillen.

Kuudenennentoista kymmenluvulla hunnut häviävät;

holvien lämmössä kävelet öin silmät kiinni
Samarkandissa seitsemännentoista kymmenluvulla

käsissäsi huomisen juhlan tatuoinnit
vahvat mustejäljet.

Neljäntenä iltana 1714 söimme vain kevyesti,
ripustimme ruokapöydän ylle läpikuultavia nauhoja
ammoniittilampusta tulvi pehmeää valoa
piirsi seinille kuorensa ympyrän, rajan pimeyteen.

Neljäntenä iltana 1814
piirsit maljakon tummat kukkaset,

ympyrän, kuorensi, rajan pimeyteen.

Riisutuessamme 1819 irtokaulus sekottui pudotessaan kirjeisiin;
jotain vaikeaa oli sanottu.

Kirjeissä 1919 kirjainliekki sulaa, sinettivaha,
huoneen ahtaudessa ajat viivat käsistäni

polut hartioilta.

Kaksikymmentäluvun loppupuolella näin sinut vielä kerran

ikkunan äärikaukaisuudessa;

meidän molempien elämä oli suuresti muuttunut.

Kolmannen vuosituhannen loppupuolella vielä

aamuhämärä vaipuu kasvoiltamme,

terälehdet yksitellen.

.

.

© chr

Tervetuloa tänään Karjalohjan Heponiemen rantaan kirjajulkkareihin klo 14.

Anteeksi

.
.
Koruja korallista ja norsunluusta
keneltä voin pyytää anteeksi
kadonneiden apolloperhosten lepatusta?
Yöllä luonani vierailee enkeli,
joka painaa huulille niin kevyen suudelman,
että lumisade pysähtyy ilmaan harvaksi seinäksi,
löytöretkeilijöiden kompassit pyörivät ympyrää

.

.

I

.
.
Läpikuultavat siivet
olet sukua silmuille,
tunnustellen yhä alemmas,
          kaivattu

pilvet taas rakoilevat
.
.

Kokoelma

.
.
Kirjan ja ruusun päivänä ensimmäinen kokoelmani
Valolaukka.
Kirjan voit ostaa minulta tai BoD -kustantajalta.
https://www.bod.fi/kirjakauppa/valolaukka-chr-9789528009443

Vuoden pimein yö (uudistettu)

.
.

Vuoden pimein yö, maan sysi,

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut,

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi.

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi

olet sinä jälleen.

.

.

© chr

Ennustuksista välittämättä

.
.

Tänään linnut tulevat

ennustuksista välittämättä

ilman juhlaan kymmenettuhannet viillot

uudet sulat, suuret varjot, kasvaa

talven näännyttämien tilalle parvet

parvien kultainen hengitys, lentolihakset

kohisee kuin lehtivihreä

vetää metsät liikkeelle

pellot kärryteitä paikoilleen

luhtapajukko leviää kämmenkuppilampi.

Iltaan mennessä aukeavat salien ikkunat

airutkaiut puissa köynnöstävät ääneen

pohjoisen posken linnunrata liitää 
pehmein peitinhöyhenin tuikkiva aura

.

.

© chr

Loitsu

.
.
Kehä kehrän kärry
havakka haukka karo teräakana
naamaa kaahe haka
kiuhtaa kimppu hatakka
kärhevä penikka
luumarja naavattava lapakko.

Koro luomi
koro luomen loitio
kallas palhe koppilo
luometon lato lapea.

Sulle punkatta huulettaa haama
suulle puuha uudella haava
haavatta hanka
ralotta ranka
kivutta kiipevä koto
nukkaniska, itukehto, nivellitukka.
Koska hengästin kallellisen
sitä silpo silmä
silmäkulma kapea
kaupo polvi palava.

Kaahe! Kierä! Käetä!
Uppoo uutuva, kutee imike
lietee tuulea tupeke
aaluva aulio
kauho koko koloa
komeron kopiota
korpin koura koppamatoa
maan maaren napalamppua!
Yynnä hymy-ydelmä!
Hyrsky hyväelmä!
.
.
.
© chr
.

Tämän maailman reunalla

.
.
Tämän maailman reunalla

palokärjen iskut vapisuttavat taloa,
olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi
ja ajattelen kuolemaa,
äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan
sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää
ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.
he ovat enteistä aavistuksia täys,
luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 
jalkoihini vihreä saari.

Vaahterat tukevat taloa

ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,
kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden

kinokset ylettyvät räystäisiin,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden mieleen, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja
lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;
enkelit poistuvat talosta,
metsälinnut lopettavat vierailut.
Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,
kiertyy öiseen pieneen onkaloon
värähtää

.
.
© chr
.

Ajan iiris

.
.
ajan iiris, sen mustuainen;
sinun silmissäsi kahden sekunnin ikkuna;
hetki, joka on, elämiemme pohja,
on pyyntö olla, kutsu tulla,
ja toteamus asioiden tilasta.
Se sisältää kaikki hetkemme, se on nyt,
se tietää, että kun olemme erossa, hetkemme sittenkin on,
ja on ollut yhteisten elämien alusta
.
.
.© chr

Eva Dahlgren - Ängeln i rummet

Tervetuloa!

.
.
Keskiviikkona 27.2.2019 klo 18.00
Lohjan kirjoittajat, eli Puukstaavi-ryhmä
esiintyy Kässän talolla, aiheena
Lohjanjärvi, runoja ja tarinoita järven rannoilta.

Tynninharjuntie 21, 08700 Lohja
.
.
Esitykseni:

Kuu juoksee männikössä

valolaukkaa

keskellä peltoa seisoo sänky savisaappaissa

häntä kohti horisonttia

uskoo koiranheinään ja piikkisiin siemenkotiin

metsänrajaihmisen laveerattu piha

talventörröttäjä, tähtitaivas

aukeaa puusohvalta kuin paperikotelo,

jossa siivet on käännetty lepoasentoon

aavalta rantaan

jään alla ulvoo ison kalan käännös

läpi kasvavat ruusut

.

lumesta nousee taivas

pimeyttä tiheämpi sumu,

yön lähestyessä joutsenet soutavat

allikon kevätrajaa, auki pientä palaa vettä

laajenee, uppoava kehä

saaret irtoavat vedestä

saarekkeet pellosta

rungot maasta, latvat juurista

pimeys erottaa laulut linnuista

tämän kuvan näitä käsistä

katseen kuvasta, silmäsi;

sinut minusta;

viidakon kaihoisin laulaja

havumetsän hartia

hyväily sylissäni,

yhä syvemmät

aaltojen jäljet

.

luurangassani heijaa korkein puu

juuret syvälle maanvahaan,

irtoaa keuhkoista mitattu huone

ilman malto valuu mahlana,

vapaus sukeltaa vedenalaiset

ylösalaiset ovet

eikä jää revi uimarin kaulaa

.

järvi ui kehyksistä sisään ja ulos

lahden ensiveteen

kirjoittaa kevään kuikka,

sitten rannassa kauhova kahvipannu;

nokisia kylkiä sihisevät tipat,

kannen alla pyörii untuva

.

hirvi ui järven yli

kantaa sarvissaan taivaanpitelijän

vaivalla veistetyn ikkunan

karhun kuivuneen käpälän

synnyttäjän taikavyön

lapsen yöitkettäjän

kivisen kaivon

kiroruohon kuohun.

Ui, kantaa

.

sylintäyden järven

uittaa vatsaa

uiskelee varpaat,

kalat ripsien piilopaikkaruo´ot

nahkaa näykkivät ahvenet

syövät, mitä jää , jää

sen vesikirput syövät

sudenkorennot suursyömärit syövät

täyden sylin, järven,

levitän hämärän, ihmeitä täynnä

leviää rannoille

.

vellova hunajameri

on kastellut kaakkurin hihat,

peilimaan rajassa se lentää komean kaaren

kiehuvan haavikon yli;

sukimatta ei selviä: pisarat unen rypäleinä

kuin äkillisen rakastelun jäljet

.

lepäämme vierekkäin

hanhet muuttavat ylitsemme etelään,

jokaisesta putoavasta sulasta tarjoan hiuksen,

makaa maan hyvyys.

Puolenneljättä tunnissa kaikki on ohi,

öisten kukkien kasvot

muistikuva

kymmenen päivää uimme veden alla

syksyllä olet paperista taiteltu siluetti

kosketin

.

yöikkunat auki,

uimattomat järvet kelluvat

tyynet päivät ohutta sadetta,

vieläkin odotamme alkavaksi lämpöä

kääntyisi päin, helisisi

hengenvetoja kankaalle

valuisi päällemme valo

maisemaan laaja keltainen.

Sydämiä kannatellaan, eläviä ja kuolleita

suljettujen silmien näkyjä.

Aika tihenee ja irrottaa

ottaa taas kiinni, koskettaa lujasti

huoneen aurinko valaisee hetken alastomuutta.

Sydän auki, rinta;

hopeoidut kuvamme

.

aironveto kerrallaan pinta särkyy

luodoilla vesi on jatkuvassa liikkeessä,

parannan vauhtia

syksy syttyy tuleen

syttyy soutava lintu

häviävät kuvat, kartan taitteet

peilisaaret reunojen yli

.

kuunpimennyksen aikana vedet nousevat taivaalle

rapujen askeleet, pohjan ruohot taipuvat

läheinen joensuu kertoo virtauksen

ja kuviteltu valas huokaa

Peilimaan selän alla aukeaa molempien totuuksien sali

loputon hengityksenpidätys

lipuu kuin sukellusveneen haamu

Täällä sydämet punnitaan

vedetään laaksoihin, toiset valuvat syvänteisiin

kajastaa yön tapetti

Kerro kuu, kun kukaan ei nuku

miten pysähtyvät valkoiset tähdet

veden alla yhtyvät linnunradan päät

syksyn myöhäinen loppu

.

hallan vaalea hansikas taivuttaa heinää

nojaa seinään, katsoo huoneeseen;

lasiheijastuksessa lokakuu paisuu haavikon läpi

haapojen rungot, lehdet rakastaa, ei rakasta, rakastaa;

Hallan sydän on korkean taivaan värinen, kehrää

jäätää lahdenpohjaa, kahlaa, laulaa

meloo joutsen, tyyntä auki ja vettään

vettä, jonka pohjassa pääskyt viettävät talvensa

.

vielä kannan satakieltä taskussa

timanttiterillä ja helmiäiskielillä sovitettuja lauluja

ja kuikka huutaa vuoteellani yön veden läpi;

linnut puhuvat aina totta

pitkän yön muinaiset laulut.

Ja koska kauneus on tuska, vältämme sitä,

mutta kädet susina soilla juoksevat,

kuin sokea huimaus, joka tunkeutuu huoneeseen

ja pudottaa ilmansuunnat toistemme sisään,

(varkaan kieltä)

Kadotin kokonaisia kaupunkeja,

koska halusin olla matkalla ja ajelehtia rantaan,

lennättää suostuvia sormia,

mutta ihokuvat, vaahtomeri ja kaunoinen,

päiväverhon nimeämättömät piirtoheinät,

talvehtivat naamioituneina.

Taivaan väri on lila ja järven paino on musta.

.

kuu kutsuu

vetää, kääntää jään

alla ulvoo talven koira

.

latuni yli kulkee sorkkapohjien polku;

peurat ovat piirtäneet jääaavalle kompassiruusua;

karttapohjoiseni on mateennahka,

eteläiseni öisen pilkin lemu,

ensimmäinen poika lähtenyt päivännousuun,

toinen asuu rantasuvea,

tytöillä lintutuulen ruumis, vaan toisella lintu, jota ei ole.

Vastakalliolla kataja kahdella jalalla

tähyää kevättä, lunta sääksen pesällä.

Nyljetty kala potkaisee repussa.

© chr.

Hiulistit

.
.

Hiulistit kulkevat maailmojen väliä

jotta soisi, koskettaisi, tuulisi lounainen kylki

sen taipuvan traversojen askelmat

he lähettivät linnuille suukappaleet, he lähettivät tiaisille, kerttusille,

he lähettivät tikan iskemään taukoja puusta hopeaan

iskemään kiveen, kallioon alla, kohinaan, halkeamaan;

sellainen pikkuinen, ei se ole vielä tuntenut käsien lämpöä

ja, vielä vapaa päättämään jatkaako matkaa

(nuotit jatkavat); askelia edellä, 
kuuluu puhallus, niin hiljainen ja lyhyt,

voimakas,

polku, pysähtyy laulu, hetken kuvittelee, ,  ei,

katsoo ympärilleen; kauempana edellä heilumaan jäänyt oksa

sävelien pieni edetakainen liike

.

.

©chr.

Silmät auki pimeässä

.
.
silmät auki pimeässä
puutunut patja
kellon tasainen puntti
yöpuulle karannut lintu
hetken kukkuva untuva
valvova pöly

kellon puntti
vinttiä kalustavat hiiret
tyynyllä kääntyilevä miksi
karhea pimeä
kuuttaren hiukset
karannut patja
puutunut lintu
kukkuva pöly
valvova vintti

kellon puntti
satavat huoneet
kalustavat hiiret
yöpuun miksi
lakanan hiekka
himmeä haju
tasainen hetki
taipunut pimeä

kellon puntti
narahtaa salvos
talo vaihtaa jalkaa
satavat hiiret
pimeät huoneet
yöpuun hiukset
lumen untuvat

kellon puntti
puutunut vintti
valvova lintu
kukkuva patja
karanneet silmät
tyynyllä kääntyilevä miksi
.
.
©chr.

Lapaluitten alle

.
.

Kyllä, hän yrittää kurkistaa lapaluitteni alle,

siivet eivät vielä ole kasvaneet täyteen mittaansa

niiden tyngät lumoavat; ne valaisevat kädet

väistyvät pehmeät kilvet, kaarevat maljat, jatkuva kaipuu,

kyllä, toivoin

hedelmällisen seudun kukkasia

kumartamaan ja sulamaan ja sulattamaan

matelevaa käärmettä, joka luukätköni läpi tunnustelee suuntaa

ylös vai alas;

ja katua nousee rakennuksen kupoli, kuin kuu,

syvä ja kultainen

ja päätykolmion freskossa mäntymetsä alkaa heilimöidä,

syvä ja kultainen

kunnes aamu kulkee maapallon ympäri hiljaisilla rattailla,

teepussien laput, lepattavat perhoset, kuppien reunoilla

.

.

©chr.

Pukeutumisesta II

.
.

Pimeänä aamuna

nostit purppurasametin taivaan laitaan

löysäsit nyörejä

kukkastesi tuoksu;

pukeudun kultaisiin krysanteemeihin

maalaan lintujen silmät umpeen 

saapasjalkaiset kanat, sylilampaat,

nimeäsi en ole unohtanut, kasvonpiirteitä

Avauduttuani astut suoraan kohti

(lentotähdet aina suostuvat)

kuunvalo vie silmät

tuulenpuuska korvat

minulta piilotetut

mantereilla tuikkuvat nauhat

.
.

©chr

maaksi olet sinä jälleen

.
.

metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen haalea lehti putoaa

maaksi

olet sinä jälleen

suuri korppi erottuu latvasta siivilleen

yön kädellä piirretty

sulanruodon vahva viiva

anna pukeudun hallanotkon jäkäliin

viimeisiin mustikan lehtiin,

koska maaksi

olen jälleen

.

.

©chr