sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Maisema ylös lähteestä

.
.
Virtanäkinsammal kasvaa tiukkana koskikivissä.
Helppo kiivettävä, vartalonmyötäinen, keskisuoni ei paina.
Voimia tarvitaan silti: liukas alustan valuvesijuonne ja
yläpuolella irvistää löyhä tupas,
sen punaiset suuvarushampaat,
irvistän takaisin jokaiselle itiöpesälle,
en tohdi suututtaa.

Pärskevesipisarat kiiruhtavat uudestaan puroon
jäänkarvaisina peileinä.
Kenen huulet ovat siniset,
raajat rypistyneet kosteassa?

Rannallaistuvaa tervehdin nyökäten;
hyvin hauras purokinnas
painaa peukalot vatsalehtiin.
Lehtisolujen öljy kimmeltää valossa.
Se on huulettava, se on hengästin.

Pesäkkeenkannattimen alla on valaistu tyhjä huone,
maiseman laajat välipinnat.
Päältä katsoen latvat aukeavat litteinä, suppeina ja tiheinä.
Näen alhaalla juurtumahapset,
kutovat peitettä ja patjoja.
Mätäspinta haroo, vesivarastoa imeskelevä rahkahuokonen.

Kohenevat sulkahaaraiset sammalet
kapenevat sirpit pursueetteriin, universumiin
aaltoileva
yläviisto viskouu, neulanen,
eteenpäin se pitkospuu!
.
.© chr.