lauantai 25. helmikuuta 2017

.
.
Koskettamalla kevyesti solisluultani irtoaa hien liimaama männynneulanen
ohimorenkaat helähtävät
linnut kantavat linnunpesiä selässään
taivuttaa tuuli osuu loppumaton rintamakulkue
ohitse kutsuääniä, maan laulua, oloääniä ylitse,
varvuston läpi eläinten liikkettä;
näin niiden levolliset pysähtyneet silmät.
Aikaa elän Johnin tyttärenä, Annan tyttärenä,
Hiran poikana, Wakajacheen veljenä;
monessa polvessa vaihdamme nimiä ja majoja
ei alkua ei loppua ei ole
taas kuolema kuljettaa istuttaa muualle kotikylän tuhannet vuodet
kohoaa nuotiosavu.
Kohtasin alkupisteen matkalle ja samalla maalin;
pihkarasvaisen eläimen läheisyyden;
härkä astuu kalliosta, painumatta takaisin
Hyvää yötä, se sanoo, En hetkeen nähnyt sinua, se sanoo
tunnen käden alla otsaluun, etusormella karvan
lyhyemmällä ripset, ripsissä metsän sivut kääntyvät,
painaa kuvioille kivet, kivillä fossiilit, murtumat, purkaukset
upottavan iiriksen huulilta putkilovartisten märehtijän,
tiheässä tähtitaivaassa sukupuuttoon kuollut kuve
katsoo kohti
.
.

©chr