.
.

Olin syöttänyt sinulle paistetun, jauhetun sammakon.

Vainajien päivän ilta, me jähmettyneenä,

en voinut enää mennä kauemmaksi -

maahan jäätyneet omenat painoivat selkää

maatuvat makeat palaamasa juurilleen, paalu-hiusjuurille

rakentavat taikinaa matojen kairat,

pimeä kuura nuoli reiden sisäpintaa

vyösoljen takana upottaa

ajattelin sytyttää valot,

mutta sytytän hiuksiin hedelmät.

Ensimmäisen kerran koen, vahvasti

monenlaiset kasvosi vuosien seassa:

tumman tuoreen ja samalla uurteisen ohuen,

harmaan naavan

polvillaan, paljaat toiveet olkapäillä,

taivutat sormin valvovan yön maahan;

sinä levität minut, menneisyys nilkoissa, anastat haikua

avonaisen halun värisevän kohdan;

    ulvomisen kynnyksellä

    pimeän hevosen laukka

    luulin sen olevan pihalla

    kuulin sen olevan talossa

    sen nopea sydän pusertui kaikua vasten

    sen kiviset kengät kalliolla

    harjajouhen takiaiset, kävyt piiskaavat

    sinistä, liilaa, keltaisen nopea isku.

Uimme lisää aikakoneen muistia

tyyni sää kantaa puutarhan reunoilta villien eläinten haukahtelut.

En pelkää pimeää, mutta pelkään sanoa pimeässä ääneen

”Minä rakastan sinua”,

kaikkein vaikein lause maailmassa,

mutta mitä muutakaan voisin sanoa?

Minä rakastan sinua- hetkellä olen jo niin korkealla

etten kuule suuni liikettä; ehdin ajatella:

hänen nimensä muodostaa aakkosten yhteisen äänteen

kunnes sulaudun siihen

Määränpäästä lähestyy yön reuna,

ruusuiksi naamioituneet sienet

unien eläimet.

Ilman sinua en tunnistaisi niistä harvoja lintuja.

Jokin lentää poispäin.

Joku lentää pois

.

.

©chr