Kastautuminen

 .

.

Kastautuminen on värisevä riitti;

olen täällä nähnyt tyynessä vedessä hänen uintinsa synnyttämät renkaat, järven ainoan liikkeen.

Ja hitaasti hitaasti hän nousee,

kauneus tekee lähes kipeää.

Kuikka vetää äärestä toiseen hopeista nauhaa.

Ja ikkuna

 .

.

Iltayön rajalla puhumme kuiskaten ruokapöydän ja lampun kehässä,

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden

.

.

Varjot

 .

.

Olen täällä nähnyt alkukesän illan viiston valon, miten se yhtaikaa koskettaa erisävyisten vaaleanvihreiden, vielä pehmeiden lehtien molempia puolia, ja varjot ovat hiukan venyneet, ja pajulinnun haikeus kuulostaa suunnitellulta, se ei koskaan voisi olla mitään muuta

.

.

Tammien alla

.

.

Tammien alla kasvaa pähkinäpensaiden metsä, 

niiden alla lehtokuusamien suku, 

alla sudenmarjojen silmät, 

lehdossa valkoisesta punaiseen, tumman sinipunaiseen, vuokot

pian pehmeät molemmin puolin, taaksekaartuvat nuokkuhelmikät

hiirenportaat, pareittain yhteenkasvaneet, ja kapea kielo,

sekä päältä himmeät vaahteroiden lapset, hiukan toisiaan peittävät

verhot ja lehdet, lehdet, lehdet.

Jäivät tästä pois jättiläisvaahterat, pois sammaleet ja jäkälien kaupungit

jäivät vedet, järvi kokonaan ja pilvet luetteloineen, kaikkine nimineen

pois tuuli, sade, myrsky, joka repi eilen juuriltaan.

Jäi pelkkä tyyni, jäi tyyneys paikoilleen, peili.

Nyt hys

.

.

Kaktuksen kukka

 .

.

Valoisa kesäyö, liikun talossa, on lähes täysikuu.

Askel tietylle lattialankulle saa vanhan kaapin lasioven kolahtamaan, ovi on väljä, ja lukko puuttuu.

Hän, joka minut tänne toi, nukkuu sikeää unta, eikä kuule kaapin koputusta.

Koirat kuorsaavat, ikkunassa pörisee kärpänen, ja kaktus on avannut punaisen, kämmenen kokoisen, kukan Jumalan Äidin kuvan eteen.

.

.

Vesiämpäri

 .

.

Rantaan on parikymmentä metriä, juurien portaittama polku on kulunut lähes mullokselle. Lehtipuiden tunnelissa kukkii tuomi, yläpuolella vaahteroiden varisevat.

Upotan tumman ämpärin kalliopainanteen muodostamaan altaaseen; veden pinnalta siitepölyn kauhominen on turhaa; siitä jää kuitenkin ämpärin reunaan keltainen raita.

Järven selällä vuorottelevat tyynen ja pienen vireen kuviot, peilit ja karheet. Olen täällä nähnyt, kuinka aallot syntyvät  kertaantuvat ja nousevat rantaan. 

Tuolla saarien välillä, pinnan alla, makaa talvella hukkunut hevonen. Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

.

.

Järven pohjassa

 .

.

Järven pohjassa leijuu jäihin hukkunut hevonen

se laukkaa saarien välissä, etenee virran suuntaan 

hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Aikaisin kesäaamuna sen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun

.

.

Pisaroittama

 .

.

Hän on tuonut minut tänne

ja tilaisuus on käsillä

huulilla, järvi hienoisen sateen pisaroittama

putoavien kukkien pisaroittama 

hyppivien kalojen, eikä yö 

tule pilvien alle

ei tule 

                 tule vaaleisiin huoneisiin

.

.

Pitkäperjantai

 .

.

Kuten aina aloitamme katosta; katoavat oksakohdat, puunsyyt, haluaisin maalata pilviä, valkaman ja varjon, siirrät vielä syntymättömät oviaukot ja keittiön lattialle terälehdet.

Ruokahuoneessa kohoaa, humisee omenapuiden heimo, juurillaan pussieläimet, ja jokainen kuuluva huuto on mahdollisesti pöllö, jokainen värisevä tunne on lähestyvä viesti.

Johdatamme patjaa männikön reunaa; puolukoita, syreeniä, en saa otetta,  ohutvartinen ruusu, polttopuukasa, ja saunalta ympäri

kuljetamme tuhkaa, yön selkään vartioimatonta uurnaa kuin perittyä manttelia, epämääräisesti kunnioittaen

kerromme mikä tulee kuolemaan, mikä tulee minnekkin, vanhat ikkunat näkyineen, kauan kadonneiden rakastajien hyväilyt

kääriydymme kaalinlehtiin, vuodamme verta kerrosten läpi, lattian alle; siellä narisee jokin, se ei meille selviä, mikä.

On pitkäperjantai, ja huomenna ei ketään haudata.

Niin ottaa kädestä, hellämieli, johdattaa portaita makuuhuoneen kääntöpiiriin

kadotamme polun, paljaaseen rantaan kerääntyy malvan hidas jono.

.

.

Hän halusi kuulla

 .

.

Hän halusi kuulla yö-äänet,

tuntea peuran kaataneen suden läheisyyden, koska kaikki muu läheisyys on otettu pois,  

yö-äänet, kun kurjet kohottavat kaulansa kuutamoon.

Kevään ilmassa tuntuu savu, peltopälvien löyhkä ja maatuneet kasvit, ulkona vihdoin kuivuneet lakanat.

Järven rannassa hän näkee värit, miten jää ja taivas eroavat, mutta eivät laulurastaat kottaraisista. Muistelen runoa ääneen, tuntemattoman linnun olemusta, ratkaisua saavuttamatta.

Miten vähään on vain tyydyttävä hämärän kokemisen sijaan, pimeyden siiveniskujen, yöeläjien hengityksen sijaan: silitettyyn pöytäliinaan, koristeltuun oksaan maljakossa.

.

.

chr.

Ulkovalon piirissä

 .

.

Otan linnun kainaloon ja leikkaamme kanoilta varpaankynnet

satelliitit ylittävät taivaan pidemmin ja useammin mitä koskaan

ulkovalon piirissä tuoksuu pälvien paljas maa.

.

.

chr.

Kaksoisvalotus

.

.

Kaksoisvalotettu kuva 

takamaiden harmaat aidanseipäät

henkilöt kuultavat toistensa läpi 

kaulan uurteeseessa.

Näkymättömät ovat liikkeessä epätarkkoja

kuin höyhenverhon takana

kehrät näkyvillä, heinää hiuksissa.

Varjo kulkee kasvojen yli

näen ohi toiset kasvot

rappeutuneen julkisivun, 

maasta nousee hevosenkenkiä

olkainkivet, rintamuurit.

Puut syntyvät talojen sisään

puunhakkaajat pilvimetsiin

sokeat valotusvirheisiin

.

.

©chr

.

Joustava ruumiini

 .

.

Ymmärsin, että tämä vielä joustava ruumiini olisi joskus saatettava lääkärin käsiin, ja hän olisi mahdollisesti lapsianikin nuorempi.

Tämä ruumiini, jota olen yrittänyt suojella ja altistaa

pakkasella ja helteellä,

kylmälle, kuumalle, tavoille olla

sisäisille aineille

puristuksille, mielihyvästäkin.

Tämä vielä joustava ruumiini, kun tänään tuuli on kääntynyt etelään

.,

.

chr.

Oletteko te

 .

.

Oletteko te? hän kysyi osoittaen samalla meitä suoran etusormensa sivuttaisella liikkeellä.

 Ei, emme, vastasin, ja mietin vielä vuosia sanojen jälkeen, mikä vierekkäin seisomisessa kieli siitä,

että ihomme olivat joskus viettäneet mittaamattomia aikoja lomittain 

hehkuneet sisäkkäin 

vaikertaen, tutkineet tunnetta

Olemmeko me.

.

.

chr.

Miettimättä

 .

.

Punarinnan ääni, tiedän,

enempää miettimättä

heinämaan reuna

ja peilin välähdys kulkee yli

.

.

chr.

Olin mahdollisesti lähdössä

 .

.

Oli sellaisia aamusivuja, joista ei saanut selvää

kupissa kuivunut kahviraita

ulkosyrjällä luovuttanut ruskea pisara.

Oli hylättyjä vaatteita, osittain pelkkää lankaa

ja se ajatus, että mahdollisesti olin

koko ajan ollut lähdössä

(ja tämä koskettaa sinua).

Alaselkä jäi märäksi,

jäi pisaroita, kastetta

unohtuivat visertävät

reunat

poimin maasta 

poimin lattioilta

.

.

chr.

Pyhinä öinä XII

 .

.

Iltahämärän ensimmäisellä hetkellä olen huomaamaton tuulen alapuolella

ohi kulkee kolme kuningasta

kolme maagikkoa, he hymisevät kielellään,

he matkasivat ojentamaan lahjaansa.

Heidän pöytävaatteelleen katetaan ingefäärin juuri, keitetty kerma,  maijesteettipapu,

ripotellaan sinisiä kukkia,

ja heidän päähineensä; unien jäänteet 

loimivat lankoja, kehräävät kehiä, pellavaista haukisiimaa,

lasten leikkiä metsäisellä pihalla,

puiden varjoja ohuella hangella

.

.

chr.

Pyhiä öinä XI

 .

.

Puuvajassa talvehtii perhonen

hengittämättä tutkin sitä

lämpöä levittämättä, keväättä, auringotta;

kun tästä kerron, sinä käännät katseesi, 

matalien viulujen coda

yksittäiset sävelet, hämyköt, vaellukset, ilmavirtaukset, venhokkaat, siipisuomumassat, hunajavarkaat,

kultainen virta pienen pienien sävelien kimppuja,

muotokuvia kylmyydestä 

.

.

chr.

Pyhinä öinä X

 .

.

Pyhinä öinä hän sanoo

Kirjoita kaikesta kuin asiat ovat.

Kirjoitan kehon läpi kiitävistä valon tuikahduksista

sitten irtaannumme ja kohtaamme jälleen lävistäen

pinnoilla on kylmä ja kaukaista hen-hen- hengitämme

toisiansa kuiskaavat jäätyneet kaislat

.

.

chr.

Pyhinä öinä IX

 .

.

Ja hänen juurillaan pimeään

tähdet hetken, kukin vuorollaan,

puut kerro nimiään,

kun ei sada, kun ei unohda, on vain

silmilläsi, alkavat hengittää, maan saumat

.

.

chr

Pyhinä öinä VIII

 . 

.

Jalanjälkesi muuttuvat jalanjäljikseni,

katkaisen vahvistavan yrtin mukaan;

maa pysyy alla, suolammet hengittävät;

deevojen metsä;

mahtimännyt, ikikuuset, kuningashaavat

raottavat juuristaan jalokivet ihailtavaksi,

latvustosta lintujen radan, linnunradan 

.

.

chr.

Pyhinä öinä VII

 .

.

Ensimmäistä enteävä yö

aavistan sinun heränneen; 

pudottuaan ilotulitteiden kepit muodostivat maahan tiheän sokkelon;

olet siellä matkalla.

Myötäpäivä muuttuu vastapäiväksi,

joulukuun viimeinen suven yöksi.

Aika kehällä on loppumattoman suora

.

.

chr.

Pyhinä öinä VI

 .

.

Hän sanoi seitsemännen kerran

"Riisun nyt itseni", sanat viipyvät olkapäillä

ja kuu loistaa kalpeaa valoa;

mihin muuhun katseeni kiinnittäisin;

joillakin sanoilla on

juhlavalaistus,

vaikka hitaasti irtirevitty

.

.

chr.

Pyhinä öinä V

.

.

Pyhinä öinä nukun lumen alla

villassa ja silkissä,

nimeni on vaihtunut, osallisena onnestani,

valvon, osallisena onnestani,

omenapuun unta

.

.

chr.

Pyhinä öinä IV

 .

.

Talvi etenee puiden välissä kuin hautajaissaatto

kuin hidastettu naamiaistanssi;

mustat hunnut eivät peitä soihtuja, eivät pimeyttä.

Kivetyn polun vierellä kulkevat syvät hevosen jäljet.

Puhuva avain, kuiskaus, koruja korallista ja norsunluusta,

uusi lumi.

.

.

©chr

Pyhinä öinä III

 .

.

Musiikkia paperilla;

katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;

yhden sävelen sointu,  

kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut. 

.

.

chr.

Pyhinä öinä II

 .

.

Kurittomat suortuvat, yön kasvustot 

virta kulkee metsässä 

taivuttavat jokaisen sormen;

raoista kuulen lintujen äänet

.

.

chr.

Pyhinä öinä I

 .

.

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin 

itseni myrkyttämisen 

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan 

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän 

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät 

.

.

chr.

Vuoden pimein yö

.

.

Vuoden pimein yö, maan sysi, 

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut, 

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi. 

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi 

olet sinä jälleen.

.

.

©chr

Ovet 2

 .

.

Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla minua aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta satojenvuotisen männyn juurelta ohi matkalla kalliolle, nuolaisu hetken ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää, ja takaisin, vetäytyy ovista pois.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava,

seinä, jossa joskus on ollut

tupla, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa 

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi aivan sammalen peittämä

puen saappaat, ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

.

.

©chr.

Ihan tavallisena päivänä

.

.

Tavallisena kylvyn päivänä taivas pysyi taas ylhäällä paikallaan, ruoho kasvoi lämmössä vihreänä, ja eläimet olivat ilmestyneet suojistaan esiin. Latokartanon koskella välkehtivien sinisten lintujen piirissä liikkuu joki, virtanäkinsammaleet.
Ja hän, joka minut kerran ja toisenkin vei, vie myöhäisen iltapäivään; pähkinäpensaat muuttuvat kilpikaarnaksi, joki järveksi, joka tyynessä hitaasti virtaa pesäpuulta, kalastajien nuotioita, pimeään.

Ihan tavallisena aurinkopäivänä kun leikkiä on tarpeeksi lyöty, vauva nukahtaa sikeästi olkapäätäni vasten. Lastenvaunuja suon laidassa vahtii kaksi töyhtötiaista. Kerään kirkkaassa paisteessa sekaisin karpaloita ja hiukan jo rypistyneitä variksenmarjoja. Suo imeskelee saappaita. Kun astia on täyttynyt, syön kourallisia. Puut valaisevat Myllyjärveä, ja kirkkaat vedet kulkevat puroissa. Mahtikuusen kannosta löytyy portti alisiin.

Ihan tavallisena kuunpäivän aamuna talitintti koputtaa vaativasti oveen, kuikka jättää sulan ja ruusu terälehden. Sateen jälkeen pilvet kuin voikukan haituvat, kuin ohdakkeen haituvat, jänönsalaatti, pukinparta, häränsilmä, kuin villakon valvatti, hallava halavan lenninhaiven.

Aivan tavallisena Týrin päivänä ruskan keskellä pakasteherneiden vihreys hämmästyttää; ne pomppivat pannulta hellalle, lehtikaali antautuu, ja kuljetan ulos lautasellisen syötäväksi pihapöydän ääressä. Aurinko koskettaa haapapuun latvaa ja sytyttää sen oranssin palamaan, ja kirkontornin keltaisen, jonka ympärillä leijuu naakkaparvi; jos olisin yksi niistä, lintuna, ristin huipussa istuisin mieluiten minäkin, siis pisimpään valossa, kun maa yhä aikaisemmin kääntyy pois, kun laskeutuu pimeä, kun pilvet menettävät hehkunsa, kääriytyvät, kun häviävät, tähtien tieltä.

Ihan tavallisena Odinin päivänä, Orjanperällä, kuvittelen paljasjalkaisia, pellavapaitaisia raatajia kasaamassa kiviä. Seison laitumella. Juon termoksesta hyvän, lämpimän kahvin. Aidattuihin kaivoskuoppiin sataa puiden lehtiä. Pohjaa ei näy.
-"1670 kallion päällä ja onkaloissa poltettiin rovioita ja kallion kuumennuttua sen päälle kaadettiin vettä, joka sai kiven halkeamaan. Kivet kiilattiin irti, paloiteltiin vasaralla. Malmipitoiset vieritettiin joko Määrjärven rantaan ja kuljetettiin lautoilla tai maitse vetohärillä Fiskarsin ruukkiin." (Sarvas ja Väärä: Kiskon ja Suomusjärven historia).
Matkalla päällä lentää korppi; Hugin vai Munin? Toinen seuraa hetken kuluttua, ja Salossa vähän ennen kuin Alma tanssii Tovena, viisisataa naakkaa valtaa taivaan.

Aivan tavallisena Thorin päivänä lämpötila käy yhdessä asteessa. Juomavesikanisteri on tyhjä. Lähteeltä hirven sukat häviävät ja kauriit katoavat mustikanvarpuihin. Vedän keuhkot täyteen; ilmatilan täyttää valoisan ja pimeän vuorottelu; se osoittaa ajan kuluvan. Pihassa luumupuun lehdet ovat vielä täysin vihreät, yhtä keltaista lukuunottamatta. Siirrän kaktusruukut sisälle.
Sisällä Hän sanoo olevansa uudestisyntynyt, uinutkin tänään, ja istuu kirjoittamaan. Koira tuijottaa olemattomaan. Yhdessä uskomme kukkasilmuihin,

kärkisilmuihin, leposilmuihin ja siemeniin. Lakastuneista osista hajotamme lehtivihreän, väriaineet paljastuvat. Hengitämmehän talvellakin.

Aivan tavallisena Freyjan päivänä aamun kylmä tähti haihtuu taivaalta, ainut pilvi venytetty vaaleanpunaiseksi viivaksi idästä etelään. Lämpötila laskee yhä. Metsätaipaleella edestä nousee raskaasti lentoon kotka. Kotka kääntyy kohti ja suuntaa yli. Käsi-ja kyynärsulkien haritus ja laikut. Suurin lintu katsoo silmiini ennen katoamistaan taakse, tulevaisuuteen. Kotka saa siiveniskuillaan aikaan pohjoistuulen, tähtitihentymiä ja pimeitä sumuja. Kylmä henkäisee vaatteen läpi, ja pilvissä alkavat painavat lumihiutaleet tekeytyä.

Aivan tavallisena kylpypäivänä meren äärelle leviää tanssisali, avara ja liukas, suuria askeleita varten, yksinäisiä ja tanssivia pareja varten. Tuuli soittaa kuin tinapillejä; haapapuiden loppumattomat aplodit. Ihmisiä on liikkeellä paljon, ja kauriita. Linnut ovat lähteneet, paitsi joutsenet; suurina laumoina ne laiduntavat sänkipeltoja ja luotojen tuulensuojia; sulkiin tarttuu puuska ja kohottaa pyrstöä ja siipien olkaa kuin joutsen viettäisi soidinmenoa.

Luotsiaseman rannassa keikkuu oranssi laiva, meri vaahtoaa yhä hurjemmin, aavalta lähestyy sateen seinä. Kalliokolojen painaneet kutsuvat tuuleen nojaajia. Leipäkortilla saamme ruokaa; pari erinomaista viipaletta, minä ja hän, ja maa- artisokkakeittoa. Ravintolan seinällä valokuva vuodelta 1927; alla teksti kertoo keskellä ja oikealla seisovan, mutta kolmas henkilö, nainen hatussa ja pitkässä takissa, pohjepituisessa hameessa, on tuntematon. Kasvot ovat epäselvät. Tänään on isoäitini syntymäpäivä. Hän muutti Berliinistä Suomeen 1920-luvun lopulla, rakkauden perässä. Tilaan vielä lisäksi lasin viiniä.

Aivan tavallisena aurinkopäivänä sataa hetken räntää. Kukkien puhe ja kahina vaimenee, niillä on kädet kasvoilla, selkä hakee mennyttä lämpöä puutarhan muurista. Kesähuone katoaa.
Olet kertonut minulle hanhien muutosta, auroista, huudoista, yö- ja päivämuuttajista, täydellisistä päivistä. Joskus olen huomannut sinun seisovan pimeässä pihalla ilmaa haistellen, kuunnellen, kuin oisit itsekin lähdössä, minne vain virtaukset veisivät.

Valo hajoaa sisääni.
Kokoan ajopuista himmeleitä, veden muovaamia pieniä ja suuria oksia, pellavalankaa ja sulkia alhaalta rannasta. Pidän niistä ehkä näyttelyn, ja pilvistä, kun olen kuvannut ne kaikki, pihlajanmarjoista, kivistä, heinien väreistä, häviävistä huoneista, kadotetuista taloista.
Villapaidan hihaan on tarttunut äkäisiä siemeniä. Nypin ne yksitellen ja heitän ilmaan.

.

.

Chr.

Ovet

.
.
Ovi, joka ei sulkeudu
peiliovi, ja alta tuulee,
ovesta ĺeveä hartiasi sivuttain
tai päältä rankkasatava,
seinä, jossa joskus on ollut
tupla, oviverhon harso.
Ovi, joka vie veden pinnan alle;
lattia lainehtii;
suoraan vuoteeseen saappaissa ja
järvi, painaa oven takanaan kiinni.
.
.
chr.

7.9.

.
.
Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
kullanhohtoiset kuoriaiset, taivaanrannan väriset, yhä aikaisemmin kaskaat, tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;
kuka teki ensimmäisen siirron?

Sinun pitäisi tietää, että minussa ei ole valkoista,
kuin näissä huoneissa,
tai tasaista, mitään seinää vasten,
kuin rantautuneita ajopuita;
kuin hengitystä pitkin jalkoja
kuin matkaa tänne.
.
.
Chr.

Tässä on kuva V

.
.
Tässä on kuva: kello on juuri lyönyt 23.32. Sateen jälkeen tammen latvassa vähenevä kuu, männyn paksussa kainalossa Otava. Järvi on lopulta laskeutunut paikoilleen. Peseydymme pihalla vadissa, kukkakaalin keitinvedessä. Kamarissa t-paitoihin puetut koirat nukkuvat levotonta  untaan. Ruokapöydällä kourallinen luumuja ja vihreä kivi.
.
.

Elokuun viimeinen

 .
.
Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. 
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. 

Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. 

Hän, joka kanssa tähän tulin, ei ole juuri nyt paikalla.

Metsässä huusi jokin, ja kuin pöllö; 

ja laineet, kuin joku nousisi rantaan, 

kurjet luodolla, 

varvikko rapisee, 

lepakko kiertää mäntyjen kehää

koira on kavunnut vintille jo nukkumaan, 

vesikanisteri porstuassa hikoilee

jokin ui viimeisessä viinissäni (kuitenkin juon sen)

sytyttämäsi suitsukkeellinen on palanut tomuksi; 

Yöperhosten tuuli 

Orion rinnassa

tähtien alla kevyt harso; 

hitaasti sade lähestyy, 

ja mietimme miltä se tuntuu, täällä, 

paikassa, joka on ollut pelkkää lämpöä ja auvoa.

Kuu vetää kaukaa rantaan vaaleaa nauhaa.

päättyy uintiasi kohti, ihoosi, naurat, 

kun aallot ovat tyytyneet, ja  rantakivi puhumasta, 

kun peurat ovat ylittäneet pihan kohti pähkinämetsää, 

kun aina vain aikaisemmin emme enää näe.

Olla valmis, olla puolikas, olla täysi; 

laskeutua kuikan höyheniin, uida, 

nousta kivelle, antaa lepakon kaiun tutkia; 

olla valmis, olla täysi.

.

.

chr.

Tässä on kuva IV

 .
.
Tässä on kuva: pimeän poski painaa keittiön ikkunaan, ja taivaasta vaivoin erottuu mustana pihamänty.

Olen tuonut ikkunanlaudalle toisesta huoneesta pienen pöytälampun ja sen valokeilassa tavarat pöydällä heijastuvat lasiin, ja kymmenet hyönteiset kiipeilevät tätä kuvaa pitkin; voipakettia, juustokimpaletta, suolapurkkia ja minun kurkistavia kasvojani pitkin ne kiipeilevät.

Hän, jonka kanssa tähän tulin ei ole juuri nyt paikalla. Paperiin pöydällä on piirretty sydän.

Jääkaappi hurisee, viini vähenee lasissa.
.
.

Tässä on kuva III

 .
.
Tässä on kuva: korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. Kuumuus helpottaa huoneessa, sänky viettänyt päivän petaamatta. Vanha puutuolin virka yöpöytänä, istuimella herätyskello. Sekunnit kuluvat.

Ikkunasta näyttäytyy tyyni järvenlahti. Veden pinnan rikkoo syvyydestä ilmestyvä kuikka; nokka pystyssä, kärjessä pisaran kimmellys, kaula suorana; puoliksi lintu, puoliksi kala, harmaa pää kiiltää kuin nahka. Ja sukeltaa uudestaan.

Vesi on hyvin kirkasta. Näen linnun ohi järven pohjaan, rantamännystä pudonneet kävyt.
.
.

Tässä on kuva II

 .
.
Tässä on kuva: elokuun ensimmäisiä hetkiä, ja suora hämäläinen tie vie kotiin. Vasemmalla vierellä katuvalon värinen kuu kahlaa metsän latvoja ja syvänsinisistä syvemmässä sinisessä planeettapareja. Notkelmien usva valuu tielle kuin ohut seinä, hajoaa, yöperhoset tuulilasiin.
.
.

Tässä on kuva I

 .
.
Tässä on kuva. Kuvassa keittiön pöydällä kanttarelleja, lampun alla, värinsä valossa. Ikkunaan ripustettu oranssiruutuiset verhot, ja ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti. Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa. Vasojen selät kohoavat vasta vähän tähkäpäiden ylle, ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu, ei aivan vielä valaise, kulkee yli, kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan. Pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä. Kanalan valo on sammutettu. Vaahtera kaartuu, ottaa taloa syliin. Metsän puut liikkumatta, kohisematta. Hirviemän pää laskeutuu syömään.
.
.

Aurinko pilkkuineen

.
.
Aurinko pilkkuineen ja soihtuineen;
ensimmäinen kosketus pelottaa,
luulo eli tuntemus, että joku määrätty asia on tapahtuva.
Universumi liikahtaa,
hämmästyttävä, voimakas.
.
.

Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.

Talo seisoo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,

mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, 

ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos, 

siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, 

jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän

kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin, 

missä vain voi piiloutua pysähtymällä. 

Pysähdy! 

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, 

ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, 

hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, 

vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, 

väisteleviä huonekaluja.

Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, 

ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni, 

ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit, 

naaraiden yövalon huone, 

tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa 

ja iltasatu hierotaan tuntosarviin, 

kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen, 

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä, 

koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, 

ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, 

kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; 

kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.

Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;

olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,

äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan

sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää

ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.

He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa

luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Lumessa aaveiden jäljet,

sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,

Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa, 

puhuvat vaimeasti suljetun oven takana, 

- ei siellä ole kukaan, 

leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua, 

keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 

jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita, 

tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto, 

nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan; 

isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan, 

käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina, 

olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen, 

kiinnittymätön mustavalkohymysi. 

Huone nojaa vaahteraan, 

kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien 

luonnos- ja muistikirjojen sivut;

Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad, 

adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju, 

adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla, 

ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat, 

selässä siivet.

Parvi viettää ikuista marrasyötä, 

täyspuista selkänojaa, takajalkaa, 

persialaisen maton unta, pois lentämästä. 

Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä, 

mahonkista leijonanharjaa harjattu. 

Kun pöly muuttu tomuksi, 

jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa, 

syöksee pääskyjä

syöksytorvista pikkukiviä

Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin; 

trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja, 

kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan  maatuville rannoille.

Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret 

solmuavat vanhan katoksen alla tomua 

kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle: 

ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä

kivijalan pienestä luukusta 

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset

Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio. 

Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet, 

lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.

huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat, 

istumme reunalla, vertailemme jalkojamme. 

Sänky on hiekkainen ja terävä.

Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.

Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat

kirskulinnut  kiilautuvat hirsien väliin, 

toiset päänalusiin, muuraavat pesiä, 

asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.

Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan, 

sitä nakertaa rottien syöpä. 

Ovet ottavat, ikkunat antavat.

(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,

kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,

keinutuolin liike hidastuu;

vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun

jää tyytyväisenä  pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä 

täynnä reikiä reikien kuvia.

Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.

Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,

mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.

On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.

Haarukoiden ja veitsien turha taistelu: 

sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.

Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.

Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;

jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,

miten kynnykset istuvat paikkaansa, 

oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten, 

komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni, 

sekaisin vedä ja työnnä.

Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin, 

painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.

Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.

Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle, 

puoli kierrosta

Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.

Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi. 

Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,

yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet

yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään, 

kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana, 

pakenevat siirat kelluvat laulavat:

"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen)"

Lakaisen konttorikomeron

En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.

Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun 

Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin, 

kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä, 

lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi, 

kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat 

kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja. 

Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin

Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi 

kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, 

monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja

lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;

enkelit poistuvat talosta,

metsälinnut lopettavat vierailut.

Oksat kannattelevat iltapäivää, 

nurmikolla vihreät varjot, 

punamultaseinän tuoksu, 

huokoinen pinta, syyt pystyssä, 

maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,

kiertyy öiseen pieneen onkaloon

värähtää

chr.