.
.
Latvus latvukselta soivat syksyn tiaiset. Kettu sanoi mielellään olevansa kettu. Talviturkki kasvoi harmaana sänkenä. Jauhoin suussa ja syötin suudelmalla suuhunsa pihlajanmarjoja. Tutkii makua kielellään. Annoin sille aikaa. Sanoo, makeita ovat.
Usva on kuin seinä. Polkua eteenpäin ei näy.
.
.
.
.
Ehdin karata ovesta
hän vielä mietti millä nimellä minua kutsuisi.
Olimme maanneet raukeina
(kuin apinaleipäpuun katveessa)
poskellani ketun näykkäisyt.
Saavuin metsään
se aukeni
.
.
Harjun korkeimmalla kohdalla taipuu pihlajan oksa, ja syön tertullisen marjoja. Kettu irvistää ja etsii jotain muuta syötävää. Ehkä se löytää tunkiolle heitetyn hiirenloukun uhrin, ehkä sille jossain tarjoillaan kädestä ensiluokkaista savukinkkua. Syyskesän, elokuun, turkkiin on tiivistynyt kastetta.
.
.
.
.
Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.
,
,
.
.
Maa valaisee ennen taivasta, kun se vielä miettii, vaivoin herää, jakaa usvalla huoneita. Kettu jolkotti verhon toiselle puolelle, hännän heilautus, ja se on hävinnyt, poissa, oliko se tässä alkuunkaan? Lähetti perään signal-viestin, toivotti hyvää päivää.
.
.
.
.
Pimeys on muuttunut kullanpunertavaksi usvaksi. Harjumetsän raoista näen Sammallahden veden nousevan ilmaan, kuulen pienen haavikon vaimeana alkavat aplodit. Kärpässienen lakki levittäytyy auki, mustarastas pelästyy lentoon, alhaalla kuikka katoaa vingahtaen pinnan alle. Vierelleni astuu kettu, ja kysyy minne menen. Nyt? Töihin. Huomenna nukun kauneudesta tietämättömänä.
.
.
